Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)
Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!
Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.
Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.
Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)
Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.
Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.
Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!
Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.
Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.
Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)
Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.
Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.
