Quantcast
Channel: Julkaisemattomia
Viewing all 184 articles
Browse latest View live

Miksi nykymaailmassa on niin vaikea blogata?

$
0
0
Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)

Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!

Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.

Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.

Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)

Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.

Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.

Ahdistuksesta kohti valoa

$
0
0
Tuttu kirjailija tuli vastaan, kun kävin hakemassa joulunaluspizzat perheelle. Tervehdimme ja toivotimme hyvät joulut, sitten perääni huudettiin: "Juri! Hyvä blogikirjoitus, ihan samanlaisia tuntemuksia täälläkin, samaistun." Kiitin ja sanoin, että ymmärrän hyvin. Sitten tajusin yhden asian ja huusin perään: "Mutta sen kaiken ääneen sanominen teki hyvää, nyt on paljon parempi fiilis!"

Sillä tämä on ihan totta. Edellisen, varmasti aivan masentuneen blogitekstin kirjoittaminen vapautti minut - ainakin osittain - ahdistuksen kierteestä. Tuntuu, että sen jälkeen uskallan enemmän - niin banaalilta kuin se ehkä kuulostaakin, se näkyy muun muassa paljon reippaamassa Facebook-kirjoittelussa. Ehkä tästä tulee vielä jotain.

Sen ainakin voin sanoa, että vuosi 2016 on paljon parempi kuin loppuva vuosi 2015. Se on rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään.

Hyvää joulua ja vielä parempaa uutta vuotta kaikille!

Joulu-Ilo-lehden kansikuvia

$
0
0
Mahdollisesti ulkomaista
alkuperää oleva kansi.




Kuten tiedetään, tein muutama vuosi sitten joulukirjan nimeltä Hauskaa joulua. Idea lähti liikkeelle vitsinä, mutta realisoitui lopulta ihan vakavasti otettavana teoksena, joka tosin epäonnistui viime metreillä, kun kirja meni osittain muiden kiireiden, osittain tietoteknisten ongelmien (liian vanha kone, liian täynnä oleva Dropbox) takia keskeneräisenä painoon. Eikä kai tämä esipuheenikaan mitään parasta tietokirjallisuutta ole, mutta onpa ainoita tekstejä, joihin olen asiasta törmännyt, vaikka kyse on laajasta kirjallisuudenlajista, jota on paljon luettu.

Kävin alkuvuodesta  jostain syystä (en enää oikein muista miksi) läpi Joulu-Ilo-nimisiä joululehtiä (kustantaja Isak Julin, Tampere, vuodet 1903-1918) ja napsin niiden hienoista kansikuvista kuvia kännykälläni. Nämä ovat varmasti olleet ainoita moniväripainatuksella painettuja lehtiä, joita monet ovat 1900-luvun alun Suomessa koskaan nähneet. En tiedä lehtien painosmääriä tai levikkiä, mutta ne eivät ole ole voineet olla vähäisiä miten muuten näin upeiden lehtien julkaiseminen olisi voinut olla mahdollista?


Alex Federleyn kansi.

Alex Federleyn kansikuva.

Kannentekijä ei varma,
kun signeeraus rajautuu kuvasta ulos.

Walfrid Kauhasen (1881-1940) kansikuva.

Taiteilija J. Syrénin kansikuva. Tietääkö joku Syrénistä jotain?

Tuntemattoman taiteilijan itsenäisyyshenkinen kansikuva.

Olen ottanut kuvan myös muistaakseni viimeisen vuosikerran Joulu-Ilossa
olleesta kuvasarjasta, joka kuvaa Suomenlinnaa. Tekstissä ei sanota
piirtäjää, mutta tietävämmät tunnistanevat signeerauksesta,
joka näkyy ainakin vasemman alareunan kuvassa.

Unohdettuja kirjailijoita 5: Ritva Kapari

$
0
0
Tein lukiolaisena ja yliopisto-opiskelijana (eli vuodet 1987-1997) Blinkity Blank -nimistä runolehteä, jossa oli omien runojeni lisäksi esittelyjä tuntemattomista runoilijoista. Suurin osa oli suomalaisia, ja näistä teksteistä kasvoi sittemmin Simo Kuusisen kanssa yhteistyössä Kulttuurivihkoihin tehty artikkelisarja Pieniä laulajia, josta taas tuli kirja Unohdetut kirjailijat (BTJ 2007). (Se taas sai jatko-osan jo samana vuonna, ja myöhemmin jonkinlainen jatko-osa oli myös Unohdettu Waltari, 2008.) 

Yksi Blinkity Blankissa esitellyistä runoilijoista oli Ritva Kapari, jota ei otettu mukaan Unohdetut kirjailijat -teokseen. Löysin vanhoja diskettejä läpikäydessäni BB:ssa ilmestyneen tekstin, joka on varsin lyhyt ja sisältää aika vähän varsinaista informaatiota. Kaparista ei vieläkään näytä löytyvän paljon mitään tietoa, mutta sen verran kuitenkin että hän voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun (ei siis palkintoa) vuonna 1963. Tekstin loppuun olen valinnut kaksi Kaparin runoa, yhden pidemmän ja yhden lyhyen. Jälkimmäisessä näkyy hauskaa ironiaa. 

Ritva Kaparin ainoaksi runokokoelmaksi on jäänyt Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan (Tajo 1963) eikä kirjailijamatrikkeli tiedä Kaparista edes synnyin-, saati mahdollista kuolinvuotta. Kapari on tuntematon runoilija par excellence.
Ensimmäiseksi on sanottava, että Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan on aivan liian pitkä kirja: sen 150 sivussa on puolet liikaa, sen 90 runossa on ainakin 40 ylimääräistä. Kuten Maila Pylkkönen arvostelussaan (Parnasso 4/1964) sanoo: runoista "joitakin ei jaksa olla pitämättä saivarteluna". Saivarteluksi Pylkkönen tuomitsee eritoten runon, jossa Kapari leikkii Saarikosken vuotta aiemmin ilmestyneen kokoelman Mitä tapahtuu todella? -nimellä: "ja on äärettömän yhdentekevää / mitä tapahtuu T O D E L L A" (21).
Heti tämän jälkeen on todettava, että Kaparin saivartelun taustalla on käsitys sanojen merkityksen vaihdettavuudesta ja häilyvyydestä: "sanat jotka eivät minulle mitään sano" (82). Sanojen turvattomuus on elämän turvattomuutta: "Aine on itsensä vanki / ja esineet turhia selityksiä." (26). Pylkkönen kirjoittaa: "(...) Ritva Kapari puhuu koko nuo 150 sivua omasta kuolemastaan (ja lukija voi siitä lukea omastakin kuolemastaan), kun elämä on niin lyhyt."
Kaparin runot liikkuvat lähellä solipsistisia tuntoja: "tiedän että maailma on olemassa / mutta minulle sitä ei ole ellei minua ole" (52). Filosofisen yksinäisyyden teema on tietysti maailmalle ja maailmalta kuolemisen teema, mutta koska Kaparilla näkyy myös sanojen haurauden teema, tulee Ennenkuin ehdin pimeyden reunaan lähelle jälkimoderneja käsityksiä kielen luonteesta (millä ei tietysti ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko runot hyviä vai eivät), joiden mukaan kieli muokkaa todellisuutta. Voi myös aiheellisesti hakea Kaparista leimallisesti naiskirjoitukseksi (écriture feminine) mainittuja piirteitä.
Saivartelun ja paikoitellen suoranaisen pilailunkin (joka ei useinkaan ole kovin henkevää, saati riittävän repäisevää) alla Kapari onnistuu paikoitellen kirjoittamaan koskettavia runoja ja tapahtuu ihme, josta Maila Pylkkönen kirjoittaa (ja saa viimeisen sanan): "(...) kuin kaivettaisiin ilmaan tyhjää tilaa, johon sijoitetaan jotakin yliluonnollista, koska joko keskustelun aihe tai yksityiskohdat ovat lähes mahdottomia sanottavaksi, ja kuitenkin keskustelu jatkuu, (tuntikaupalla,) varmana, eksymättömänä, kauttaaltaan käsitettynä (...) ja käy edempänä kuin kumpikaan olisi luullut voivansa edetä."

Ritva Kapari: kappaleina

1.
ennenkuin ehdin pimeyden reunaan
maa palaa luokseni
ja vesi peittää minut,
ennenkuin ehdin pimeyttä nähdä läheltä

ja jos olisin sokea
en näkisi pimeyttä koskaan

2.
menen lähemmäs, surullinen eläin istuu sinisessä
                                               v e d e s s ä
jossa kaiken uhalla kirkkaina kappaleina luonto ui
sisäpaikallissijoissa, ui ja ui, ei puhu eikä käsitä
ettei loppuisi kesken niinkuin aina on kesken loppunut
ennen huutoa, ennen sinisen musiikin liikahdusta joka
ei ole paluu eikä vedenjakaja, surullinen eläin istuu

3.
vaikka pimeys olisi puro ja puhelisin yksin
kuin toisen ihmisen pimeys
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka valo kerrostuisi tiheäksi
                                                 läpinäkymättömäksi massaksi
eikä pimeyttä olisi edes sen verran että eteeni näkisin,
vaikka jumalainen sanansaattaja viipymistään viipyisi
suuren afroditen hermeettisessä buduaarissa
minä sittenkään en olisi muuta kuin aikaa,
vaikka kaikki muut tulisivat täydellisiksi
minä jäisin epätäydelliseksi
                                             vain että koko maailma
epätäydelliseksi jäisi -

4.
kun maa varisee puista ja yö päättyy
tulevat ensimmäiset vedet näkyviin
paikoilla jotka olivat kyllin tunnettuja
ollakseen saavuttamattomia kulkijalle
kun maa varisee puista ja yö päättyy

tähdet ovat paikoillaan
tumma tuuli huuhtoo kuuta
oi niiden liike on niiden liikettä
ei liikettä mihinkään nähden

kun itse näkyvistä lähden
aivan huomaamatta ja kesällä 


Tuomas Anhavan aiheuttama runo

Mutta sokeus on täydellinen silmiä kysyessään
ja hiljaisuus


koska se kysyy kieltä


PS. Tässä aiempia unohdettuja kirjailijoita esitteleviä tekstejä blogissa:

Perttu Kupiainen

Erkki Kuosmanen
Ville Paakonmaa

(Pitäisi olla teksti otsikolla "Unohdetut kirjailijat 2", mutta en löydä sellaista enää enkä keksi, kenestä siinä olisi kyse. Tässä linkissä on aiheesta pidempi pohdiskeleva kirjoitus.)

Miksi en luota poliisiin

$
0
0
Seuraava blogiteksti on ollut pitkään tuloillaan, ainakin pari vuotta. Tuolloin terapeutti, jolla lyhyesti kävin eräisiin perheasioihin liittyen, ehdotti, että kirjoittaisin siitä, koska tapahtuma vaikuttaa olleen traumaattinen. Traumaattisuuden huomasi myös ystäväni, jonka kanssa olin lounaalla nepalilaisessa ja poliisiauto parkkeerasi ravintolan eteen ja kaksi poliisia tuli sisälle hakemaan take away -annoksia. Ääneni kohosi ja tunsin sydämeni hakkaavan.

Hiukan saman koin, kun kävin viikko sitten hakemassa Turun poliisilaitokselta pojan hukkaaman kännykän, jonka joku ystävällinen sielu oli käynyt viemässä löytötavaratoimistoon. (Kiitos siitä, jos satut tätä lukemaan.) Onneksi löytötavaratoimiston virkailija oli enemmänkin ystävällinen nörtti kuin mikään varsinainen poliisi. 

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt riittävästi tilaa ja motivaatiota aiheesta kirjoittamiseen - ennen kuin nyt, kun poliisi ja sen edustamat näkemykset ovat nousseet vahvasti julkisuuteen äärioikeistolaisten katupartioiden kohdalla, puhumattakaan poliisin selvistä provokaatioista esimerkiksi itsenäisyyspäivän aikana. Monet ovat kysyneet, voiko Suomessa poliisiin luottaa. Itse en pysty henkilökohtaisesti suhtautumaan poliisiin mitenkään myönteisesti, ja toivon että seuraava kertomus selventää asiaa hiukan. Varmasti se selventää myös sitä, miksi äärioikeistolaisten katupartiot saavat minut pelkäämään. Tapahtuneesta kirjoittaminen voi olla emotionaalisesti rankkaakin, huomaan että nyt jo sydämeni hakkaa kiihtyneemmin. 

En ole enää varma, minä vuonna tämä tapahtui, mutta se oli kuitenkin 80-luvun alkua, ehkä 1982 tai 1983, eli olin kymmenen tai yksitoista. Asuimme tuolloin Pormestarinluoto-nimisessä porilaisessa lähiössä, joka tuolloin(kin) oli tunnettu hiukan levottomasta meiningistä. Monet naapuruston lapset tulivat huonoista perheistä, osa sekaantui myöhemmin jonkinlaisiin rikoksiin, vuosia myöhemmin kuulin yhden rinnakkaisluokalla olleen kuolleen huumeisiin - hänellä oli koulussa joskus mukana stilettiveitsi, jota hän esitteli muille ylpeänä, hiukan pelottavasti sitä viuhutellen. Yläpuolellamme oli pari kaupungin vuokra-asuntoa, joissa asui epätoivoista porukkaa. Aivan yläpuolellamme asunut nainen teki itsemurhan hyppäämällä alas kuudennesta kerroksesta. En sinänsä siis ihmettele, että poliisit kyttäsivät tuona kesäisenä päivänä, kuka oli soittanut pormestarinluotolaisesta puhelinkioskista pilasoiton ja tilannut paloautot ja ambulanssit johonkin minulle tietymättömään osoitteeseen. 

Olin ystäväni Hannun kanssa tuona päivänä ulkona puuhailemassa jotain päämäärätöntä. Olimme menossa meille, kun talon eteen yhtäkkiä kurvasi ja jarrut kirskuen pysähtyi Lada, jossa istui kaksi miestä. Muistaakseni toinen rupesi nousemaan autosta aggressiivisen näköisenä. En tajunnut ollenkaan, mitä tapahtui, mutta Hannu, joka oli viskellyt kiviä summamutikassa kädestään, huusi minulle nopeasti: "Juostaan!" Juoksimme sisälle rappukäytävään, Hannu lähti harppomaan portaita ylös, minä jäin jostain syystä odottamaan hissiä. Toinen miehistä tuli sisälle ja tuli sanomaan minulle, että jos minulla on avain, minun pitäisi avata ovi kellarikäytävään. "Vai hetkinen, olitko sinä äsken tuossa pihalla?" Sanoin, että olin, jolloin mies tarttui minuun ja mitään selittämättä vei autoon. 

Tässä kohtaa minulla on joitain muistikatkoksia. En muista mitään matkasta Porin poliisiasemalle, enkä ainakaan muista, että poliisit olisivat sanoneet minulle mitään, en edes sitä, sanoivatko he olevansa poliiseja. Poliisiasemalle päästyämme muisti palailee, mutta minulla ei ole selvää kuvaa tapahtumien järjestyksestä. Joka tapauksessa olin pitkään yksin poliisiasemalla, jossa minulle väitettiin, että olin soittanut puhelinkioskista pilasoiton hätänumeroon ja väittänyt, että Pormestarinluodossa on tulipalo. Mitään sellaista en ollut koskaan tehnyt enkä ymmärtänyt, miksi minun väitettiin niin tehneen. Olin kuitenkin niin peloissani, että lopulta, kun asiaa minulle tarpeeksi jankutettiin, "tunnustin" ja myönsin soittaneeni pilasoiton. Ilmeisesti olin kuitenkin niin peloissani, etten muistanut, mitä olin kulloinkin aina sanonut ja tarinani siitä, mitä olin mukamas tehnyt, muuttui koko ajan. Muistan yhden poliiseista sanoneen, että näin toimii todellinen häikäilemätön pikkurikollinen, muuttaa jatkuvasti tarinaansa niin ettei kukaan saa selvää siitä mitä todella on tapahtunut. Jossain vaiheessa minut retuutettiin poliisiaseman käytävälle ja yksi poliiseista näytti minulle selliä ja sanoi, että tuollaiseen pannaan valehtelijat. Voitte vain kuvitella, miltä se 10- tai 11-vuotiaasta lapsesta tuntui - ja miltä siitä tuntuu kirjoittaa nyt. 

En tiedä, missä vaiheessa tämä tapahtui, mutta muistan istuneeni jonkin käytävän päässä poliisiasemalla ja katselleeni toisesta tai kolmannesta kerroksesta ulos ja miettineeni, miten pääsisin hyppäämään ikkunasta ja juoksemaan pakoon. En pysty vieläkään kulkemaan Porin poliisiaseman ohi miettimättä näitä tapahtumia. Vuosia myöhemmin isäni näytti minulle Porin torilla yhden poliiseista, joka minua oli ilman syytä pitänyt kuulusteltavana (tai pikemminkin kidutettavana), hän oli ilmeisesti yksi Porin tunnetuimmista ja arvostetuimmista poliiseista, jota monet tervehtivät. Hän on vahvasti värittänyt kuvaani kaikista poliiseista.

Jossain vaiheessa tieto siitä, että minut oli viety poliisiasemalle, tavoitti vanhempani. Isäni ja äitini olivat eronneet ja asuin äidin kanssa, joten tämä tuli ensiksi paikalle, isäni oli varmaankin töissä, joista ei päässyt irtautumaan. (Hän saattoi tulla myöhemmin paikalle, en oikein muista.) Hannu oli ilmeisesti tilanteen rauhoituttua mennyt kotiin ja kertonut, mitä oli tapahtunut, ja hänkin tuli paikalle isänsä kanssa. Muistan Hannun isän, vakaan hiljaisen miehen, sanoneen poliiseille, että hän tuntee nämä pojat, he ovat kunnon poikia. Tähän yksi poliiseista ärjähti: "Turpa kiinni!" 

Lopulta poliisit alkoivat uskoa, ettemme Hannun kanssa olleet soittaneet minkäänlaista pilasoittoa. En tiedä, mikä heidän päänsä käännytti, ehkä äitini ja Hannun isän sinnikäs vakuuttelu siitä, että olemme kunnon poikia. En myöskään tiedä, kuinka kauan olin poliisiasemalla, mutta mielikuvissani homma kesti useita tunteja. Lopulta joku poliiseista lähti viemään minua ja äitiäni kotiin. Kun äiti sanoi autossa, että hänen entinen miehensä on sanomalehden toimittaja, poliisi selvästi säikähti ja alkoi puolustellaa. Tarkkaa sanamuotoa en mitenkään voi muistaa. Paremmin muistan sen, miltä maistui äidin tekemä jauhelihakastike, jota hän oli ollut tekemässä, kun kaikki tämä tapahtui. Siinä oli lievästi palanut maku, mutta olin niin nälkäinen, että ruoka kelpasi silti. Muistan maun edelleen suussani, ja useasti samalla tavalla vain vähän palanut ruoka tuo mieleeni nuo kiduttavat tunnin porilaisten poliisien seurassa. 

En tiedä, mitä kautta tieto oli kulkeutunut Pormestarinluotoon, mutta isoveljeni kertoi, että hän oli ystävänsä Jarin kanssa selvittänyt asiaa kyselemällä silminnäkijähavaintoja. He väittivät tietävänsä, kuka pilasoiton oli tehnyt. Uskoin selityksen ja uskon sen edelleen, kyseessä olivat Pormestarinluodon pahimmat rikollisenalut. Mutta tuskinpa sillä mitään väliä enää on, eikä kai ollut silloinkaan. Tuskin poliisi asiaan enää palasi.

Isäni kirjoitti aiheesta kihisevän kolumnin Satakunnan Työhön, mutta se tuskin aiheutti kummempia väreitä Porin poliisissa. Valtakadun Vanhoillinen eli Satakunnan Kansa ei aiheeseen armeija- ja poliisimyönteisenä olisi koskenut, vaikka nythän tuo olisi iso uutinen, joka leviäisi somessa hulluna. Ainakaan minulle asti ei koskaan kantautunut minkäänlaista anteeksipyyntöä. Oikeastaan odottelen sitä vieläkin. 

Kuten sanottu, koen poliisin läsnäolon edelleen hyvin vastenmielisenä. Sydämeni alkaa hakata kovempaa, vatsalihakset kuroutuvat yhteen, tekee mieli alkaa huutaa tai ainakin vastustaa poliiseja, vaikka ilman syytä. Mielikuvani poliisista on loppuikäni tämä: kyse on vastenmielisistä öykkäreistä, joista on jostain syystä hauskaa tai kiihdyttävää kiusata pientä lasta. 

Tiedän toki, että kyse on traumasta eikä suuri osa poliiseista ole tuollaisia. Vai hetkinen, mitenkäs tämä nyt meneekään? Aiempi poliisiylijohtaja Mikko Paatero ilmoitti, että hänen puolestaan katupartioita saa perustaa, poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen sanoi käytännössä samaa, Hämeen poliisi antoi julkilausuman, jonka mukaan katupartiot ovat poliisin silmä, julkkispoliisi kannusti MV-lehden Ilja Janitskinia jatkamaan linjallaan (johon kuuluu mm. valtiovarainministerin murhalla hekumointi)... Onko minulla jotain syytä olla jotain eri mieltä kuin olen? Tässä Erkki Perälän tuoreessa bloggauksessa näkyvät hyvin poliisin näkemykset, esimerkiksi se, että joistain naisista on jotenkin nastaa tulla kiusatuksi ja mahdollisesti raiskatuksikin.

Puhumattakaan näistä katupartioista... Näen ne mielessäni porukkoina, joissa ovat mukana ihmiset, jotka olisivat halunneet poliisiin, mutta eivät käytöshäiriöiden tai muun syyn takia sinne päässeet. Se on minusta jotain todella lohdutonta ja pelottavaa. 

PS. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui ystävälleni Hannulle, joka fiksummalla toiminnalla vältti joutumasta yksin ja ilman vanhempiaan poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. (Olen usein miettinyt, miksi en vain juossut portaita ylös hänen perässään - kaikelta tältä olisi vältytty.) Erkanimme jo yläasteella ja lukioon menin jo aivan eri porukassa (suurelta osin päästäkseni eroon Pormestarinluodon öykkäreistä ja luusereista, joiden kanssa olin viettänyt jo aivan liian kauan aikaa). Onneksi on Facebook. Hannulla näyttää olevan perhe ja ammatti. Hyvä niin! 

Unohdettujen kirjojen viehätyksestä

$
0
0
Olen moneen kertaan maininnut täällä, että tein alle kymmenen vuotta sitten kirjat nimeltä Unohdetut kirjailijat 1 ja 2 - ja mainitsen jälleen kerran, koska asia nousi esille, tosin aivan toisessa ja minuun liittymättömässä yhteydessä.

Jostain syystä olen tuntenut aina enemmän vetoa vähän tunnettuihin tai unohdettuihin tekijöihin kuin kaikkien tuntemiin ja juhlimiin mestariteosten tekijöihin tai suosittuihin bestselleristeihin. (Tosin joskus bestselleristitkin muuttuvat kiinnostaviksi: saattaisin esimerkiksi lukea Herman Woukia, mutta en jotakuta nyt pinnalla olevaa tekijää.) Tämä näkyy niin kirjallisuudessa kuin elokuvissa ja kuvataiteessakin. Arkkitehtuurissakin kiinnostavat enemmän Engelin, Aallon ja Bryggmanin varjoon jääneet tekijät. (Sivumennen sanoen Spotify-soittolistallani on enemmän vähän tunnettuja musiikintekijöitä kuin tunnettuja, vaikka toki pidän joistain suosituistakin jutuista.) En osaa sanoa, mistä tämä johtuu, mutta näin vain on. Olen ainakin voinut selittää itselleni, että teen tärkeää työtä, koska kukaan muu ei näistä tekijöistä ikinä kirjoita eikä ole heistä kiinnostunut. (Toinen vaihtoehto on tietysti sanoa, että haluan vain snobbailla. On siinä sitäkin, en voi kieltää.)

Keitä nämä unohdetut sitten ovat? Unohdettujen kirjailijoiden ensimmäisessä osassa käsitellään pelkästään runoilijoita, heitä ovat Liisa Heikkerö, Eero Lyyvuo, Karin Alm, Onni E. Helkiö, Heikki Jylhä, Impi Kauppila, Juho Mäkelä ja Väinö Putkonen. (Kirja ja sitä edeltänyt juttusarja Kulttuurivihkoihin tehtiin yhteistyössä ystäväni Simo Kuusisen kanssa, mutta kirja merkittiin pelkästään minun nimiini Simon suostumuksella.) Toisessa osassa on sekaisin prosaisteja ja runoilijoita: L. A. Salava, Yrjö Koivukari, Lea Leksi, Pentti Lahti, Toivo Vuorinen, Elisabet Laurila, Eino Ruutsalo, Paavo Fossi, Ville Paakonmaa, Erkki Wessman ja Arto Merenheimo. En usko, että monikaan nimi sanoo kovallekaan kirjallisuudentuntijalle paljon mitään. Toki seassa on poikkeuksia.

Olin ehkä vähän edellä aikaani kirjoja tehdessäni. Helsingin Sanomissa oli nimittäin sunnuntaina kiinnostava artikkeli "Menestyksiä menneisyydestä", jossa käsiteltiin yhtä nykyistä kirjallista buumia, unohdettujen kirjojen esiinkaivamista ja paketoimista uudestaan lukevalle yleisölle. Jutussa mainitaan menestysteoksina muun muassa Richard Yatesin Revolutionary Road (1961), josta tehtiin 2000-luvulla elokuva, ja John Williamsin Stoner (1965), josta kirjailija Anna Gavalda innostui ja hommasi käännöksen ranskaksi. Artikkelin ohessa arvostellaan saksanjuutalaisen Ida Simonsin alun perin vuonna 1959 ilmestynyt romaani Tyhmä neitsyt, joka on nyt ilmestynyt suomeksikin. (Jännää muuten, että mainitut kirjat ovat alun perin ilmestyneet suurin piirtein samoihin aikoihin, ilmeisesti sen ajan tekstit korreloivat nykyajan kanssa.)

Aivan uutta tietoa jutussa oli minulle, että on olemassa kansainvälinen verkosto, joka keskittyy unohdettujen klassikoiden löytämiseen ja uudelleenjulkaisuun. Verkoston nimi on Schwob ja se löytyy täältä, muutamien kiehtovilta vaikuttavien käännösnäytteiden kera. Sivuilla esitellyiltä kirjailijoilta ilmeisesti ainoastaan norjalaiselta Axel Jenseniltä on suomennoksia.

Helsingin Sanomien jutussa käsitellään myös suomalaisia unohdettuja kirjoja, todetaan esimerkiksi että Veijo Meren teosten uudelleenjulkaisut eivät ole juurikaan myyneet. Kustantaja Touko Siltala toteaa: "Kun Arto Paasilinna poistui näyttämöltä, hävisivät kirjatkin." Nämä ovat näitä kustannusmaailman paradokseja, joita on vaikea selittää. Yksi syy siihen, että uudet painokset eivät kiinnosta, on se, että kirjoja on hyvin saatavilla divareissa, Veijo Meren koko kaunokirjallisen tuotannon saa nopeasti kerättyä kasaan (ehkä esseitä lukuun ottamatta). Osa uudelleenjulkaisuista taas tyssää siihen, että vanhoistakin ovat olleet kiinnostuneita lähinnä keräilijät, joilla ei ole käyttöä uusintapainoksille. (Toisaalta Veijo Meri tuskin täyttää unohdetun kirjailijan tunnusmerkkejä. On tietysti mahdollista todeta, että unohtua voi vain sellainen, jonka joku on alun perinkin tuntenut, toisin sanoen monet kirjailijat, joista olen kirjoittanut, eivät ole unohdettuja, vaan ainoastaan tuntemattomia.)

Siltala sanoo jutussa myös, että unohdetun kirjan esiinnostamiseen tarvitaan paljon asioita: välkky kustantaja ja oivallus, innostava lanseeraus ja myyntipuhe, ehkä linkki nykyhetken ilmiöön sekä kestävä ja puhutteleva romaani.

Jäin miettimään noita Unohdetuissa kirjailijoissa esille nostamiani tekijöitä. Nämähän ovat tietysti subjektiivisia asioita, kuten käy ilmi tästä Bookcrossing-sivulta tekemästäni kuvakaappauksesta: lukija piti kirjan ideasta, mutta ei välittänyt kirjan esittelemistä runoilijoista. (Jännää sinänsä, että hän mainitsee kiinnostuneensa sanoilla leikitelleestä ja itseään futuristiksi kutsuneesta Onni E. Helkiöstä.)

Mutta että kestäviä ja puhuttelevia romaaneja? Kuka esille nostamistani kirjailijoista olisi sellaisen kirjoittanut? L. A. Salavan satiiri Philip Pim (1937), joka esittelee puhuvien kärpästen maailman, on pikkuhauska ja viihdyttävä kirjallinen pila, mutta tuskin muuta; Salava oli merkittävämpi kustantajana ja varhaisen suomenruotsalaisen modernismin mesenaattina. Elisabet Laurilan Johanna (1944) voisi edelleen kiinnostaa lukijoita, sillä se on kiehtova kuvaus siitä, miten 13-vuotias tyttö kokee aikuisten maailman. Koko Laurilan tuotannon lukeneena tiedän, että kirjaa heikentää se, että Laurila kirjoitti saman tarinan vielä pari kolme kertaa uudestaan. Heikki Jylhän intiaaniseikkailu Delawaren pojat (1938) toki on nuortenkirjaklassikko, mutta vaikea sanoa, miten se purisi nykyisillä kirjamarkkinoilla (ja Unohdettuja kirjailijoita tehdessäni minua kiinnosti enemmän Jylhän runotuotanto). Eino Ruutsalon hilpeä esikoisromaani Toropainen tyrmätään (1945) taas saattaisi vaikuttaa turhan kevyeltä, vaikka sen kieli pitää jo sisällään Ruutsalon räiskähtelevän ekspressionistisen kuva- ja elokuvataiteen. Erkki Wessmanin Odotus (1965) on kyllä kiinnostava kirja ja olisi minusta uudelleenjulkaisemisen arvoinen, mutta ehkä se alkaa olla jo poliittisesti epäkorrekti kertoessaan miehestä, joka odottaa vaimoaan kotiin tappaakseen tämän. Wessman kertoo epämiellyttävän tarinan ranskalaisella roman nouveau -tyylillä. Lea Leksin eli Lea Lyytikäisen Tuuliharja tulee (1954) taas on mainio saturomaani, lähes täysiverinen fantasia hevosten yhteiskunnasta, jossa hevosilla on jopa omaa mytologiaa. Jos laajentaa romaaneista novelleihin, mieleen tulee vaikkapa Paavo Fossi ja hänen synkeästi maalailevat kauhufaabelinsa. Nekin toimisivat paremmin jossain antologiassa kuin omana teoksenaan, lisäksi hänen ainoa julkaistu kokoelmansa Kertomuksia (1958) on epätasainen.

Kiinnostavia kirjoja kaikki, mutta (ehkä Laurilaa lukuun ottamatta) tuskin mitään sellaista, mistä kustannuspäälliköt tai kulttuuritoimittajat repisivät pelihousunsa. (Lisäksi joukossa on sellaisia kirjoja, joista kannattaa pysyä kaukana, kuten Yrjö Koivukarin romaanit.)

Esittelemistäni kirjoista uudelleen on julkaistu Impi Kauppilan ainoa runokokoelma Paratiisin valloitus (1947), mutta kirja oli toki kulttiklassikko aiemminkin. Tietääkseni Eero Lyyvuon linnunlaulun transkriptioilla leikittelevästä runokirjasta Pieniä laulajia (1946) on tekeillä uusintapainos, mutta en osaa sanoa sen tarkemmin. Arto Merenheimon narkkariromaani Mike vaan only on myös julkaistu uudestaan, mutta se ehti ilmestyä itse asiassa jo hyvän aikaa ennen kuin tein Unohdetut kirjailijat 2:n.

kansi: Kari A. Sihvonen
Itsehän olen toki ollut tekemässä useaakin uudelleenjulkaisua. Lähinnä Turbatorin kautta olen ollut julkaisemassa uudestaan kauhukirjailija Harry Etelää, nuoren Reino Helismaan seikkailu- ja jännityskertomuksia, raisiolaista merikapteeni Veikko Hannuniemeä, Jerry Cottonia ja FinnWestiä toimittanutta Seppo Tuiskua, Elias Lönnrotin Mehiläiseen sentannutta Olavi Karjaliinia, Kari Suomalaisen jännäreitä, punaista äärirunoilijaa Kaarlo Uskelaa... Mitä muuta kuin unohdettuja tekstejä olivat Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinat? Toimittamissani antologioissa on ollut lähes poikkeuksetta mukana joku vanhempi teksti joltain unohdetulta tekijältä (tai unohdettu teksti tunnetulta tekijältä). Vihapuhekirjoissakin on paljon nimenomaan unohdettuja tekijöitä. Mutta kai näissä pätee se, mitä Touko Siltala sanoo Hesarin jutussa: "Ei todellakaan riitä, että kirja on saatavilla, se on myös voimalla tuotava julkisuuteen." Tähän eivät kustantajieni rahkeet (tai omat rahkeeni) ole riittäneet. (Saas nähdä, kuinka paljon nyt tekeillä oleva suomalaisen lännenromaanin historia kiinnostaa - siinä ei oikein muita olekaan kuin unohdettuja kirjailijoita, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.)

Unohdetut kirjailijat 1-2:n julkaisi BTJ, arvatenkin hyvin pienillä painoksilla (ehkä 500 kappaletta), koska kirjat ovat muuttuneet jo harvinaisiksi: nettidivareissa ei ole yhtäkään kappaletta myytävänä. Kirjoista on tulossa jossain vaiheessa uusintapainokset Ntamolta, mutta en ole nyt kuullut sieltä hetkeen mitään, joten vielä joutuu turvautumaan kirjastoihin.

Olen muuten usein miettinyt, että amerikkalaisvetoisen, kirjailija Patti Abbottin (ja ajoittain joidenkuiden muidenkin) vetämän Friday's Forgotten Book -kiertoviestin voisi tuoda Suomeen: vaikkapa juuri perjantaisin kirja- ja muut kulttuuribloggaajat valitsisivat mielestään unohdettuja tai tuntemattomia kirjoja ja joku keräisi bloggaukset yhteen. Lopulta olisi olemassa valtava tuntemattomia kirjoja käsittelevä tekstiaarteisto. Kuka ottaa kopin? Joku kirjastokin voisi tällaista hoitaa nettisivuillaan.

Tässä, tässä, tässä ja tässä muutamia unohdettuja kirjailijoita käsitteleviä kirjoituksia blogistani.

PS. Olin jo sulkemassa konetta tekstin valmistuttua, mutta sitten jäin selailemaan Spotifyn viikon suosituksia. Minulle tarjottiin Doug Hream Bluntin (kieltämättä todella hienoa) biisiä "Gentle Persuasion". Spotify ei kertonut Bluntista mitään, joten piti guuglata: Bluntin ainoa levy julkaistiin joskus 80-luvun puolivälissä ilman että kukaan huomasi ja nyt se on julkaistu uudelleen, aivan kuin vaikkapa nigerialaisen William Oneyaborin levyt tai sitä ennen Sixto Rodriguezin levyt. Ilmeisesti tämä unohdettujen kirjojen löytäminen on osa laajempaa ilmiötä, jota on myös ruvettu kaupallistamaan. Osaako joku sanoa, mikä 2010-luvulla saa kaivamaan unohdettuja artisteja? (Tässä linkissä tarjotaan yhtä selitystä, löytyy jutun lopusta. Kyse olisi siis aitouden kaipuusta.)


X-files filosofian historiassa

$
0
0
Tänään tiistaina 26.1. alkaa uusi minijakso Salaisia kansioita eli X-filesia, yhtä 1990-luvun lopun suosikkisarjaa. Sen vaikutus television historiaan on varmasti ollut suurta, ehkä suurempaa kuin äkkiseltään osaamme nähdäkään. Kirjoitin sarjasta tuoreeltaan esitelmän pidettäväksi jossain yliopistollisessa seminaarissa (tämä oli sitä aikaa, jolloin vielä elättelin ajatusta jatko-opinnoista), ja jalostin tekstistä myöhemmin artikkelin, joka ilmestyi muistaakseni Peili-lehdessä. En ole nyt katsonut sarjaa vuosiin uudestaan ja uusi minisarjakin varmasti jää väliin (katsomme vaimon kanssa iltaisin vuorotellen Mad Meniä ja Making a Murdereria, ja pitäisi työkirjojakin lukea), joten täysin varma en ole, pitääkö juttu kutinsa. Tässä teksti kuitenkin hiukan editoituna ja osittain kommentoituna.


Ufot ja romanttinen filosofia
Kosketuskohtia Salaisten kansioiden ideologiaan

On tullut tavaksi naureskella ihmisille, jotka uskovat ufoihin ja ottavat ne vakavasti. Ufouskovaisuutta pidetään silkkana typeryytenä, huuhaana, jota ei voi eikä missään nimessä tule ottaa vakavasti.
Ufouskovaisuutta tarkastellaan niinikään irrallaan eurooppalaisen ajattelun historiasta. Ufouskovaisuutta pidetään tarpeettomana olemattomuuksien bongaamisena, jolla ei ole mitään vastaavuutta ihmisen ajattelun historiassa. Ilmiötä tarkastellaan lähinnä hahmopsykologian kannalta - miten on mahdollista tulkita epämääräiset näköhavainnot nimenomaan tunnistamattomiksi lentäviksi esineiksi - eikä oteta huomioon, että ufouskovaisuudella on aivan järkevinä pidettyjä vastaavuuksia filosofian historiassa. 
Nämä vastaavuudet ilmenevät kuitenkin enemmän paradigmojen, ajattelun taustalla vaikuttavien tiedostamattomien tapojen, tasolla. Vastaavia paradigmoja löytyy juuri saksalaisesta romantiikasta ja muustakin 1800-luvun filosofiasta.
Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. 
Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat romantiikan mukaan ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut romanttiset runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja rehellistä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä.
Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto. Romantiikka ja 1800-luku muutenkin on täynnä matkakertomuksia, sekä fiktiivisiä että todellisia. Näiden kaikkien tarkoituksena on taata subjektin yhtenäisyys.

X-files ja Hegel

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. (Niihin liittyy hänellä myös vakavia identiteettiongelmia, mutta ne ovat erilaisia kuin ne, mitä tässä käsittelen.) Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.
Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan usein siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa - myös skeptikko Scully joutuu toistuvasti myöntämään, että hänelle on avautunut uusia tiedon alueita.
Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot tai pikemminkin humanoidit niiden sisällä voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot ja humanoidit voivat kertoa ihmisille, keitä nämä ovat. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten tekivät romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.
Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän - siksi X-filesin sivuhenkilöt niistä niin vaahtoavat. He ovat yhteiskunnan hylkäämiä ja syrjäyttämiä, osa on jollain lailla vajavaisia tai erityisen introverttejä eikä yhteiskunta pidä heitä hyödyllisinä. He ovat yleensä myös nuoria, jolloin he putoavat melkein välittömästi yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ufot antavat heille illuusion elämänhallinnasta.
Fox Mulderkin kokee maailman ja yhteiskunnan riittämättömäksi, joskus jopa huonoksi. Hän näkee ympärillään kärsimystä ja uskoo, että humanoidit voisivat opettaa jotain parempaa. Hän on kuitenkin epätietoinen, koska häneltä yritetään pimittää todisteet. Hänen kuuluisan julisteensa slogan sanookin: "I want to believe", "Haluan uskoa." Koska maailma on paha, on oltava jokin turvatie, Mulderille se on ufouskovaisuus.

Matkustin lentävällä lautasella

Oma lukunsa ufouskovaisuudessa ovat abduktiotarinat. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Yleensä humanoidit varoittavat ihmistä ydinaseiden tai saastumisen vaaroista - joku irvaili jokin aika sitten, että tämän hoksaamiseen ei välttämättä tarvitsisi tulla maailmankaikkeuden toiselta puolen.
Abduktiokertomuksissa korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania. Ne ovat kauniita ja siistejä ja niissä ei ole saasteongelmia.
Viime keväänä [eli ehkä 1998 - JN] tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. 
Näissäkin kertomuksissa pääosassa on romantiikasta tuttu ajatus parantavasta matkasta - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut. Kosketus humanoideihin parantaa abduktiokertomusten mukaan ihmisen kuin ihmisen. (Tietysti toisenlaisiakin kertomuksia on. Niissä korostuu ufouskovaisuuden erään gurun, Charles Fortin, lause "We are property!", ja niissä kerrotaan siitä, kuinka humanoidit tekevät kokeita kaappaamillaan ihmisillä vain saadakseen tietää enemmän. Näissäkin kertomuksissa tosin nähdään se, että humanoidit tietävät enemmän ihmisestä ja ymmärtävät tätä paremmin.)

Sivilisaation ylivalta

X-filesin alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta fiktiolla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus toimii perustana monille X-filesin jaksoille, vaikka sarjassa sen väitetäänkin olleen peiteoperaatio kymmenille paremmille ufoalusten haltuunotoille. 
Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Ei ole sattuma, että monet nykyiset ufouskonnon (ja siihen liittyvien ajattelutapojen, joita voi paremman kaikenkattavan sanan puutteessa nimittää new ageksi) gurut ovat entisiä 60-luvun hippejä. [En ihan tarkkaan tiedä, keitä tässä olen ajatellut. - JN]
Näin voidaan nähdä, että ufouskovaisuus on paralleeli romantiikan projektille. Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy ufouskovaisuuden mukaan juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta. 
Romantiikan ajan filosofiat väittivät aivan samaa: sivilisaatio alkoi 1700-luvun myötä merkitä keinotekoisuutta. Se piti ihmiset erossa luonnollisuudesta ja sen aiheuttaman vieraantumisen paransivat joko kulttuuri tai luonto. Aluksi nämä nähtiin toisiaan vastaavina, mutta lopuksi kulttuurikin nähtiin vain osaksi rappeutunutta sivilisaatiota ja luonnosta yksin tuli parannuksen lähde. Tämä näkyy varsinkin amerikkalaisessa 1800-luvun puolenvälin filosofiassa, Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun ajattelussa.
Mutta miksi ufot? Romantiikassa ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. 
Mutta ongelma on se, että nykyään luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Lisäksi se on suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa (mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että Maassa hengittäminen ei ole ihanaa). Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä. X-filesissa tätä ajattelua kuvaavat eräät sivuhenkilöt, joille ufot ovat olennaisen tärkeitä valtiovallan vastaisessa taistelussa.

Yhteiskuntaa ei ole

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja siteeraan kahta tekstiä. Niiden välillä on noin 150 vuotta. Ensimmäinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään.

"Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla."
"Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia."

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia: "Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin."
Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

Suuri rakkauteni, huono lastenkirjallisuus (plus Kidd.O-lehden tarina)

$
0
0
Sanotaan, että printtimedia on vaikeuksissa, ettei painettuja lehtiä kannata enää julkaista. Jotain mieltä siinä kuitenkin tuntuu olevan, sillä maailma on täynnä uusia, näyttäviä ja pieteetillä tehtyjä paksuja lehtiä, joissa on upeita värikuvia ja pitkiä, joskus häröileviäkin juttuja. Lehdet voivat ilmestyä vain kerran tai kaksi vuotta, mutta sen ei ole väliä, sillä lehti on kuitenkin tehty ja saatu maailmaan toisten ihailtavaksi. (Mikä ei tietenkään ole yksinään median tarkoitus, se sanottakoon.)

Suomessa yksi tällainen projekti oli lastenmuotia ja yleensäkin lapsiin liittyviä elämäntapa-asioita käsittelevä Kidd.O-niminen lehti. Sitä tekivät Merja Yeung ja Anu Levy, kaksi media-alan ammattilaista, jotka kyllästyivät mediatalojen käskytykseen ja päättivät kokeilla itse. Merjan olen tuntenut yli 30 vuotta, koska olimme samassa koulussa jo ala-asteella - olemme tosin tunteneet hiukan on-off-tyyppisesti, välissä oli ainakin 20 vuotta ettemme tavanneet, sitten tulikin Facebook. Merja on valokuvaaja, Anu stailaaja ja meikkaaja, joka teki töitä kuvattavien kanssa. Muistan, että Merja laittoi minulle jossain vaiheessa viestiä ja kysyi, mikä on yleensä pistekoko aikakauslehdissä - onneksi osasin auttaa.

Kuva: Merja Yeung
Merja pyysi minua myös kirjoittamaan lehteen. Lupasin kirjoittaa lastenkirjallisuuteen liittyviä kolumneja, ja samalla vaimoni Elina lupasi kirjoittaa jutun retrotyyliä harrastavista vanhemmista, joiden lapsetkin puetaan retrotyyliin. Merja otti minusta hyvät kolumnistikuvat Helsingissä. Kuvaan (ks. ohessa) piirrettiin minulle kasa kirjoja syliin ja muistaakseni allekin, niin kuin nojaisin kirjapinoon.

Ensimmäinen Kidd.O ilmestyi syksyllä 2013. Saimme tekijänkappaleet, kun olimme käymässä Porissa äitini luona, Merja oli samaan aikaan omilla vanhemmillaan - tapasimme Pormestarinluodon kauppakeskuksen parkkipaikalla! Näin pientä voi joskus hienojenkin lehtien tekeminen olla. Sillä hieno ensimmäinenkin numero jo oli. Jutuissa oli kirjallisesti vielä hiottavaa eivätkä kaikki kestäisi tiukkaa journalistista seulaa, mutta ensimmäinen numero on aina ensimmäinen numero. Lehden painos jäi muistaakseni 2000:een, vaikka tähtäin oli ollut paljon isommissa luvuissa. Silti Kidd.O pääsi hyvin esille myyntipisteisiin, muistaakseni jopa R-kioskille.

Kidd.O ilmestyi tämän jälkeen kolme kertaa, aina yhtä paksuna ja näyttävänä - joka numerossa oli yli 200 sivua ja kuvat ja lastenstailaukset toinen toistaan hienompia. Jututkin paranivat, ja varsinkin kolumneissa oli muutamia hyviä. Itse kirjoitin joka numeroon lastenkirjallisuutta käsittelevän kolumnin, joissa pyrin lähestymään aihetta jotenkin vinosta, epätotutusta näkökulmasta. Kolmanteen numeroon otettiin vielä hienompi kolumnistikuva, jossa esiinnyn vanhimman ja keskimmäisen lapseni kanssa - kuvat otti Lili Zoe Ermezei, joka sai porukasta paljon irti. Kuva on tällä hetkellä Facebook-profiilikuvanani.

Kidd.On tarina kuitenkin päättyi neljänteen numeroon. En tunne tarkkaan lopetuspäätöksen taustoja, mutta uskon, että ruljanssi on ollut aika raskas enkä sinänsä päätöstä ihmettele. Mutta neljän upean numeron tekeminen on ollut hieno suoritus. Toivottavasti joku aloittaa vastaavan projektin, kyllä Suomeenkin mahtuu näyttäviä printtijulkaisuja, vaikka sitten lastenmuodin alalla.

Julkaisen Kidd.Oon kirjoittamani kolumnit blogissa ja aloitan luonnollisesti ensimmäisestä. Siinä käsittelin itselleni kovin rakasta aihetta, huonoa (siis umpihuonoa ja tyhmää) lastenkirjallisuutta, jota tulee kirppareilla vastaan säännöllisesti. Olemme vaimon kanssa perustaneet myös rekisteröimättömän yhdistyksen Huonon lastenkirjallisuuden ystävät ja sillä on oma kirjasto (joka on tietysti meillä).

Teemu ja pojat -kirjan kansikuva;
kirja on leikattu koirahahmon muotoon.
Huonon lastenkirjallisuuden viehätyksestä

Lastenkirjan aloituslause: "Teemu pitää kovasti pienistä pojista."
Öh, siis anteeksi, sanoo ehkä monikin lukija. Teemu? Se ruotsalaisten arkisten kuvakirjojen kiva poika, joka leipoo ja järjestää pukuleikin. Eihän Gunilla Wolde ole voinut tällaista Teemu-kirjaa tehdä.
Kyse ei olekaan ruotsalaisesta Teemusta, vaan espanjalaisesta.

Kirjan nimi on Teemu ja pojat ja se on julkaistu suomeksi vuonna 1983. Tarinan alussa Teemu-koira on pultsari, joka jakaa lapsille karkkeja puistossa. Lapset – kissa, nalle ja hiiri – hakkaavat Teemun ja ottavat karkit itselleen.
Teemu masentuu: pojat eivät pidäkään hänestä. Hän kulkee kaduilla ja törmää herrainvaatehtimoon. Josko pojat pitäisivät hänestä enemmän frakki päällä? Teemu laittaa kaikki rahansa hienoon asuun, ostaa uuden karkkipussin ja kokeilee onneaan. Pojat hakkaavat hänet uudestaan.
Mutta onneksi hiiripoikaa alkaa harmittaa Teemun kokema kohtelu ja yhdessä muiden lasten kanssa hän pyytää Teemulta anteeksi. Teemu on niin iloinen, että antaa poikien ratsastaa itsellään.
End of story.

Espanjalainen lastenkirjallisuus tuntuu ainakin ennen olleen järjestään pervojen ja sekaisin menneiden katolisten pappien runtelemien ihmisten tekemää.
Kyse on varmasti jonkinlaisesta voimattomasta kapinasta auktoriteettejä vastaan, sillä melkein jokaisessa näkemässäni espanjalaisperäisessä lastenkirjassa on ahdistavaa suhtautumista valtaapitäviin.
Samassa sarjassa, jossa Teemu ja pojat ilmestyi, julkaistiin myös Sheriffikissa-niminen teos, joka opettaa lapsilukijoita vahvasti epäilemään poliisien voittamattomuutta. Maanviljelijä tulee kertomaan sheriffikissalle, että hiiret ovat vallanneet hänen navettansa. Sheriffi menee paikalle varmana siitä, että voittaa mokomat hiiret, mutta saakin näiltä turpiinsa.
End of story.

Juttujen yleisen kammottavuuden lisäksi espanjalaiset lastenkirjat ovat – no, melko rumia. Piirrosjälki on usein teknisesti moitteetonta – piirtäjillä on varmasti klassinen koulutus –, mutta samalla se on muovista ja imelällä tavalla kosiskelevaa.
Hahmot eivät ole ollenkaan yhtä vetoavia kuin itäeurooppalaisessa, japanilaisessa tai pohjoismaisessa perinteessä, vaan usein sekopäisen näköisiä.
Sehän tietysti sopii yllä hahmotettuun kuvioon espanjalaisten lastenkirjantekijöiden traumoista.

Huono lastenkirjallisuus on yleisemminkin kiehtovaa. On mahdollista kerätä laaja kokoelma pelkästään huonoa lastenkirjallisuutta.
Teemu ja pojat on kokoelmani helmi, mutta muiden espanjalaisten lisäksi siihen kuuluu imelää ranskalaista lässytystä keskenään kirmailevista villisian poikasista ja oravista sekä vanhoja englantilaisia kirjoja, joissa selostetaan loputtomasti pikku Raunon koulunkäyntiä.
Seassa on myös suomalaisia omakustanteita sekä sunnuntaitaiteilijoiden tekemää halpakuraa.

Huono lastenkirjallisuus on pitänyt elossa monia kustantamoita, kuten Teemu ja pojat -kirjan kustantajaa Kirjalitoa. Se aloitti 60-luvulla julkaisemalla eurooppalaisperäisiä lastenkirjoja, joista suurin on jollain tavalla outoja.
Kirjaliton vanhoja lastenkirjoja näkee kirppareilla niin paljon, että niitä on varmasti myyty useita tuhansia kaupoissa ja kioskeissa ympäri maan.

Tietysti asialla ovat olleet myös uskonnolliset kustantajat sekä julkiset toimijat. Harmittaa vieläkin, etten ottanut lapsemme neuvolasta pientä harmaata tiedotusvihkosta, jonka nimi oli jotain tyyliin Matilla ja Liisalla on diabetes.
Ilmeisesti 1980-luvulta peräisin olevan opuksen kankea kuvitus toi mieleen Matti Hagelbergin omaperäiset raapetekniikalla tehdyt sarjakuvat. Kirjan missaaminen harmitti niin paljon, että joskus kun olin liikkeellä vanhan neuvolan lähellä, päätin käydä sisällä ja poimia kirjan mukaani.
Neuvola olikin lakkautettu.

PS. Olen muuten skannannut Teemu ja pojat -kirjan ja laittanut sen julkisena kansiona Facebookiin.


Aku Ankan proosaversioita

$
0
0
Toinen Kidd.O-lehteen kirjoittamani kolumni, jossa edelleen käsittelen huonoa lastenkirjallisuutta. Tässä unohdin kuitenkin mainita, että Ankkalinna-aiheista proosaa on paljon enemmänkin, esimerkiksi Aku Ankka -lehdessä oli vielä 1960-luvun alussa pieniä novellintapaisia. Samanlaisia tekstejä julkaistiin myös muissa lehdissä, muistaakseni ainakin Viikko-Sanomissa (jossa novelleja saattelivat järkyttävän huonot, ties mistä reväistyt piirustukset; ks. alempana).

Jostain syystä tällaiset taidemuodon väännökset toiseen taidemuotoon kiehtovat minua, ja olen alustavasti sopinut kustantajan kanssa, että tekisin jossain vaiheessa kirjan sarjakuvien filmatisoinneista. Tuskin kelpuutan näitä Ankkalinna-juttuja siihen kuitenkaan. (Edit: tässä luki alun perin, että tekisin kirjan sarjakuvien proosaversioista. Kyse siis filmatisoinneista, kirjan 50 kirjaa - 50 elokuvaa -tyyliin.)

Kolumnin alussa kuvattu tapaus on todella tapahtunut, yksi näitä juttuja, joita jostain syystä vain muistaa, vaikka kyse ei ole mistään valtavasta traumasta.

Ankkalinna ja proosan jalo taito 

Pormestarinluodon K-kauppa, 70-luvun loppu. Kinuan äidiltäni pikkuista kirjaa niin pitkään että hän suostuu ostamaan sen.
Neliönmallinen minikirja Aku Ankan telttaretki oli joksikin aikaa rakkain esineeni. Luin sen monta kertaa.
Sitten kävi niin kuin näille aina käy: kirja hävisi tai todennäköisesti hävitettiin.
Ostin sen vuosikymmeniä myöhemmin kirpputorilta. Ei voi edes sanoa, että kaikki taika olisi hävinnyt, oli pikemminkin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Pienessä proosamuotoisessa tarinassa on kömpelösti piirretyt kuvat, jotka muistuttavat Disneyn Ankkalinna-hahmoja jos katsoo kaukaa ilman silmälaseja ja siristää silmiä.
Yksinkertaisessa jutussa Aku Ankka menee veljenpoikien kanssa telttaretkelle. "Mikähän Roope Ankkaa vaivaa?" pohtii kertoja. "Ajatelkaa nyt, hän on antanut lahjan vaikkei olekaan Akun syntymäpäivä." Lahja on kokeiluvaiheessa oleva itsestään avautuva ja sulkeutuva teltta.
Kun poppoo lopulta pääsee metsään, veljenpojat lähtevät kanootilla pitkin jokea ja Aku jää nukkumaan. Arvaahan sen miten siinä käy: teltta sulkeutuu Akun ympärille, kun tämä yrittää paeta paikalle tulevia karhuja. Lopulta karhut valuttavat Akun päälle hunajaa.
Juttu saattaa kuulostaa kerrottuna paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on.

Aku Ankan telttaretki ei ole ainoa kömpelö proosaversio Ankkalinnan seikkailuista. Niitä on itse asiassa ilmestynyt yllättävän paljon.
Ja ne ovat kaikki huonoja.
Typerännimisessä Superkirjasto-sarjassa ilmestynyttä kirjaa Mummo Ankan hyvänyön tarinoita vuodelta 1985 voi sanoa jopa novellikokoelmaksi – jos välttämättä haluaa liata novellin käsitteen.
Jotain perverssiä tyydytystä voi kuitenkin saada esimerkiksi tarinasta "Hessu perustaa lemmikkieläinhoitolan". Se on taitava muotokuva ADHD:sta kärsivästä leptosomista, joka ei pysy hetkeäkään aloillaan eikä oikein hallitse asioitaan. "Voi Mikki", Hessu sanoo, "sun täytyy auttaa mua. Sillä aikaa, kun sä olit matkoilla, mä avasin hoitolan lemmikkieläimille. Mutta homma on paisunut niin mahtavasti, etten enää selviä yksin."
Vielä hölmömpi on "Mikki myy kesämökkinsä", jossa Mortti ja Vertti saavat tietää setänsä aikeista. Mökissä asustelee talvisin karhu ja pojat tietysti toivovat, että karhu pelottaisi ostajan pois. Käy päinvastoin: ostaja onkin innoissaan, kun vielä on villejä eläimiä! Tarina päättyy sovintoon: "Mutta kun asiasta oli sovittu, he kaikki kolme lähtivät ongelle!"
Niin tekisi lukijakin, jos vain pystyisi aivohalvaukseltaan.
Taidemuodon luonteeseen kuulunee, että tarinat tuntuvat nimenomaan proosamuodossa typerämmiltä kuin ne ehkä muuten olisivat – vaikka eivät nämä sarjakuvinakaan olisi mitään mestariteoksia.

Viikko-Sanomien kaunista Disney-aiheista
kuvitusta 50- tai 60-luvulta
Lisäksi asiaan kuuluu, että tällaiset opukset on tehty mahdollisimman rumasti.
En uskalla edes avata epämääräisen Oppenheimer Publishing -nimisen firman julkaisemia kirjaversioita Kivisestä ja Sorasesta, Väiski Vemmelsäärestä ja Jogi-karhusta.
Kirjoissa on kaikki infantiilit tekstit painettu CAPS LOCKILLA.

Mielettömän lastenkirjallisuuden klassikko Klaabun seikkailut

$
0
0

Olen ollut niin töiden pauloissa ja kiireinen, että en ole ehtinyt uhrata ajatusta bloggaamiselle, edes tälle Kidd.O-lehdessä julkaistujen lastenkirjallisuutta käsittelevien kolumnien postaamiselle. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia lähti käsistäni toissaviikon torstaina ja viime viikon perjantaina se lähti korjattuna ja bibliografialla silattuna vielä kerran takaisin. Kirjoitan opuksesta tarkemmin lähemmin julkaisuajankohtaa, mutta tässä nyt siis Kidd.On kolumni. Vähän olen myös epäröinyt tämän julkaisua, koska olen pelännyt, että teksti tulkittaisiin Hotakaisen Lastenkirjan halveksunnaksi - siitä ei missään nimessä ole kyse, vaan enemmänkin siitä, että halusin nostaa esille tämän mielettömän itäeurooppalaisen perinteen (johon Hotakaisen kirja tietysti Priit Pärnin kuvituksen kautta osaksi kuuluukin). Lisäksi halusin korostaa, että asioilla on historiansa ja kaikilla taideteoksilla on edeltäjänsä, mikään ilmiö ei ole koskaan täysin uusi eikä sellaisella tulisi elämöidä.

Vanhaa hulluutta Itä-Euroopasta

Monet tuntuvat olevan kovasti sitä mieltä, että juuri nyt kirjoitetaan oudoimmat lastenkirjat. Nyt vasta surrealismi kukkii lastenkirjoissakin eikä mitään pidätellä.
Lajityypin kotimainen lähtökohta saattaa hyvinkin olla Kari Hotakaisen Lastenkirja. Kun se ilmestyi reilu 20 vuotta sitten, se olikin todella erikoinen tapaus, kotoisin aivan muusta maailmasta kuin edeltävien vuosikymmenten arkirealistiset lähiökuvaukset, vanhoista reipashenkisistä poikakirjoista tai siveistä tyttökirjoista puhumattakaan.
Lastenkirja oli oikeaa kaunokirjallisuutta. Siinä on tällaisia lauseita: "Taivas oli paperia. Petri Kurki lensi hiljalleen, rapsahteli läpi ruttuisten pilvien ja mietti. Minulla on Isä ja Äiti, mutta he asuvat kaukana muitten lasten kanssa."
Lastenkirjaa on seurannut lukuisia muitakin järjettömän tuolle puolen tunkevia kirjailijoita, jotka ovat suunnanneet kirjansa lapsille.

Mutta kyllä sitä ennenkin osattiin.
Mänttäläiseltä kirpputorilta tarttui joskus vuosia sitten käsiin oudon näköinen kirja nimeltä Klaabun seikkailut. Sen on tehnyt virolainen Avo Paistik – tekijän nimikin jo kertoo, että mistään mitättömästä ei ole kyse!
Klaabun seikkailut on julkaissut Suomi-Neuvostoliitto-seuran (aina vain paranee!) kustantamo SN-kirjat vuonna 1990, siis käytännössä Neuvostoliiton kohta jo mennessä mailleen.
Jutussa on kaikki katastrofin ainekset, mutta kirja on aivan mieletön – samoin Paistikin (nauran joka kerta kun kirjoitan tämän) animaatio, johon kirja perustuu.
Klaabu on pieni munannäköinen otus, joka yllättäen syntyy maailmaan. Sillä on valtavat silmät ja korkeat silmäripset. Se on jäädä oudon linnun alle, joka säikähtää hyönteistä niin että kaatuu Klaabun päälle. Kun Klaabu pääsee pakoon, se menee ison kukan päälle ja imee siitä kärsällään mettä. Klaabu paisuu ja lähtee lentoon.
Se putoaa kuitenkin veteen, josta lähtee pakoon käyttämällä korviaan – tai tuntosarviaan –propellin tavoin. Seuraa myrsky, jonka jälkeen Klaabu tapaa pienen elefantintapaisen olennon, joka käyttää kärsäänsä propellina. Olento ja Klaabu ilahtuvat tapaamisesta niin paljon, että aloittavat yhteisen elämän.
Käsittämätöntä, mutta hauskaa! Avo Paistikin (ja taas!) naivistinen piirrosjälki kruunaa jutun hulluuden.

Klaabun lisäksi pitää mainita myös entisessä Jugoslaviassa tehty Professori Balthasar, jonka moni muistaa televisiosta. Mainion absurdeja juttuja julkaistiin myös kirjana, Suomeenkin kantautui yksi, hämärän Etelä-Suomen kustannuksen vuonna 1977 julkaisema Torvensoittaja Tooto.

Siinä mukava ja hassu keksijä Balthasar joutuu epätavanomaisen pulman eteen: kärsäänsä soittava musikaalinen norsu Tooto syö niin paljon jäätelöä, että vilustuu eikä pysty enää soittamaan. Parantumisen jälkeenkin sen ääni on aivan maissa. Tooto katoaa, ja sen omistaja pyytää Balthasaria apuun.
Tooto löytyy lopulta arktiselta alueelta toimimassa pingviinien suihkuna. Se on onnellinen – joten sen omistajakin on onnellinen! Lopulta kaikki ottavat virkistävän suihkun.
Eihän tällaista enää tehdä!

Hotakaisen Lastenkirjan, Klaabun seikkailujen ja Professori Balthasarin välillä on se keskeinen ero, että Lastenkirja on suunnattu sekä aikuisille että lapsille – joskus tuntuu että enemmän aikuisille kuin lapsille –, jälkimmäiset käytännössä ainoastaan lapsille.
Silti niiden maailma on täynnä käsittämättömyyttä, absurdismia, surrealismia, nonsensea.
Se on todellisen nerouden, todellisen taiteen tunnusmerkki.

Pienimpien kirjallisuus

$
0
0
Ja tässä heti perään neljäs ja viimeinen Kidd.Oon kirjoittamistani kolumneista. Tässä on jo omakohtaisempaa otetta ja sen määräämä aihe: kaikkien pienimmille lapsille, vauvoille suunnattu kuvakirjallisuus. Jutussa puheena oleva vauva on nyt jo vuoden ja kolmen kuukauden (tästä on siis jo tasan vuosi!) ja pitää edelleen kirjoista, mutta osaa nyt jo hyvin käännellä sivuja itse ja joskus innostuu pitkäksikin aikaa lukemaan.

Vauva lukee jo! 

Harva ilahtuu toisista ihmisistä niin paljon kuin kolmen kuukauden ikäinen vauva. Ei tarvitse kuin tuoda oman naamansa viereen, niin johan alkaa levitä hampaaton hymy. Jotkut vauvat – kuten tämä, joka meillä nykyään asuu – vieläpä alkavat kiljahdella riemusta.
Se on jotain aika valloittavaa. Paljon on puhuttu siitä, missä vaiheessa isät alkavat kokea lapsensa omikseen. Eiköhän se tapahdu viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa hymyillä isälleen hänet tunnistaessaan.
Tämä samainen vauva lukee jo kirjoja. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren ja kuvittaja Osmo Pennan vastasyntyneille kehittelemä Loruleikki-niminen opus toimii kuin juna. Lapsi alkaa ensimmäiset kuvat nähdessään sätkiä, kädet nousevat pystyyn, naamalle leviää leveä hymy.
Joitain kuvia vauva tuijottaa pidempään. Mitä selkeämpi naama, sen parempi. Kirjan kuvissa seikkailee jonkinlainen peikkoperhe, yhdessä kuvassa toinen peikkovanhemmista heittelee palloa pikkupeikon kanssa. Sitä vauva voisi tuijottaa vaikka kuinka kauan, samoin kuvaa nauravista madoista.
Taloon tuli kirpputorin ilmaislaarista uusi katselukirja. Ranskalaisperäisessä Nalle pukeutuu -kirjassa on yhtä yksinkertaiset kuvat kuin kotimaisessakin versiossa, ja ihan samalla tavalla sekin valloitti. Simppeleissä kuvissa pyöreäpäinen nalle kertoo omista vaatteistaan ja siitä, missä järjestyksessä se pukeutuu. Essu on samanvärinen kuin äidilläkin. Jonkinlaista sukupuoleen opettamista tässä kyllä on.
Sitä ei voine välttää, jos kirjan saa ilmaiseksi – silloinhan ei tunnetusti voi valittaa!

Aina ei ole luettu näin pienille. Niin sanotut ensikirjat ovat aika tuore keksintö, ensimmäiset suomenkieliset julkaistiin 1970-luvun lopussa. Aiheesta ilmestyi alkuvuodesta mainio artikkeli Lastenkirjainstituutin julkaisemassa Onnimanni-lehdessä. Kirjoittaja Pirjo Suvilehto kertoo, että ensikirjoihin erikoistui Anna Tauriala jo 1970-luvun alussa. Taurialahan tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että eräässä hänen elämänkulkua esittelevässä kirjassaan nähdään iskä ja äippä sänkypuuhissa, mutta ensikirjojen tekijänä hän oli edelläkävijä. Hän teki niitä paljon parinkymmenen vuoden ajan, niissä seikkailivat muun muassa Valtteri ja Saara.
Monia ensikirjoja on jaettu äitiyspakkauksessa. Ensimmäinen virallisesti jaettu ensikirja oli Kaarina Helakisan kokoama ja Maija Karman (ihana Maija Karma!) kuvittama Pallero. Sen julkaisi Lääkintöhallitus vuonna 1979. Perinne ei ole katkennut, mutta kuvaan ovat astuneet kaupalliset toimijat. Ensikirjoihin on Suomessa kuitenkin aina suhtauduttu vakavasti, tekijöinä on ollut kasvatuksen ja lastenpsykologian asiantuntijoita. Kuvittajina on ollut huippuluokan tekijöitä, kuten Mika Launis ja Maikki Harjanne.
Onnimannin artikkelin kuvituksia katsoessaan tulee tosin mieleen, että 1990-luvulla vähän hukattiin ensikirjan idea ja tehtiin liian taiteellisia ja monimutkaisia kuvituksia. Kokemus omista lapsista – myös tästä nykyisestä – on nimittäin, että mitä yksinkertaisempi ja pelkistetympi, sen parempi.

Hetkinen, joku sanoo. Onhan lapsille aina luettu – tai pikemminkin laulettu. Kansanlaulujen ja lorujen maailma alkaa tulla lapselle tutuksi melkein saman tien syntymästä. Samoja loruja on julkaistu eri muodoissa vuosikymmenien ajan.
Myös taiderunoutta on koetettu upottaa mukaan. Meille kulkeutui kirpputorilta WSOY:n vuonna 1945 julkaisema Alf Danningin kuvittama kirja Minä laulan lapselleni..., jossa on Heikki Asunnan ja V. A. Koskenniemen kaltaisten taidekirjailijoiden kehto- ja muita lauluja. Kirja on viehättävä, mutta tarkoitettu enemmän lahjakirjaksi tuoreille vanhemmille kuin lukuhetkeksi kolmikuukautiselle.
Toisinkin voi tehdä. Divarinpitäjäystäväni kertoi nimittäin lukeneensa lapsilleen Arvid Järnefeltin sata vuotta vanhan korpiromaanin Veneh'ojalaiset, kun lapset olivat alle yksivuotiaita. Niinkin voi tehdä! Ainakaan lapset eivät pysty pullikoimaan vastaan.
Ehkä nykyaikana voisi valita vaikka Mikko Rimmistä tai Miina Supista.

Mitä työnteolle tapahtui, eli subjektiivinen kertomus

$
0
0
Tyttäreni, joka täyttää kohta 17 vuotta, on koettanut kahdeksi kesäksi hakea kesätöitä, onnistumatta kumpanakaan kertana. Tuttu virsi: kun ei ole työkokemusta, ei oteta töihin, eikä saa työkokemusta. Toki tyttäreni on vielä nuori eikä voi esimerkiksi toimia myyjänä kaupassa.

En ole itse ollut kesätöissä koskaan, ellei oteta lukuun valtionharjoittelua 20 vuotta sitten: olin ensiksi Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella toimistotyöntekijänä ja sitten puolitoista kuukautta Vastapainossa jonkinlaisena kustannustoimittajaharjoittelijana. En ole oikeastaan ollut töissäkään kuin kerran, ellei siviilipalvelusta lasketa: olin kaksi vuotta Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana 2000-luvun alussa.

Jos en ole koskaan ollut töissä, niin miten olen itseni sitten elättänyt? Vaimollakin on töitä, kuten olen joskus sanonut. En tiedä, miten pärjäisin, jos tulisi elämäntilanne, että minun pitäisi itseni elättää alusta loppuun omalla työlläni – varmaa on ainakin, että tekisin enemmän lehtijuttuja enkä asuisi näinkään väljästi Turun keskustassa.

Muutamia vuosia olen tosin tehnyt lähes pelkästään kirjoja, ja sinä aikana minulta tuntuu kadonneen kaikki kosketus siihen, mistä ja mihin voi enää kirjoittaa lehtijuttuja. Kirjoitin aikoinaan monta vuotta Aamulehden Valo-liitteeseen pienellä twistillä tarjoiltuja kepeitä kulttuurijuttuja, mutta lehti lakkautettiin jo muutama vuosi sitten (mitä ennen jo kerrottiin, että ulkopuolisista avustajilta ei juttuja enää osteta). Joskus luulin, että minusta tulee elokuvakriitikko, mutta en ole osannut tyrkyttää itseäni lehtiin niin, että siitä olisi tullut leipätyöni. Nykyään en juuri ehdi käydä elokuvissa, vaikka pressinäytöksiä Turussa vielä järjestetäänkin. Toisaalta kuka kuvittelee 2010-luvulla, että kritiikkiä kirjoittamalla voisi ansaita elantonsa?

En osaa siis markkinoida itseäni niin hyvin kuin pitäisi. En ole koskaan osannut. Silti olen osannut omiani puuhailemalla jotenkin elättämään itseni ja myös auttamaan pitämään perhettäni elossa. Puuhailu tarkoittaa lähinnä kirjoittamista ja kirjojen toimittamista, jonkin verran kääntämistä. Olen kirjoittanut sanomalehtiin, aikakauslehtiin, kulttuurilehtiin, olen tehnyt kirjoja - kuten moni tietää, olen tehnyt niitä naurettavan paljon. On ollut pakko, kun niissä on elanto kiinni. Taustalla on varmasti myös joitain persoonallisuuteen liittyviä tekijöitä, mahdollisesti jonkintasoinen adhd (jonkun mielestä ehkä narsismi). Vaikka kuinka sanoisin, että mielelläni keskittyisin ja tekisin vain muutaman hyvän kirjan, valehtelisin, koska huomaan joka kerta johonkin yhteen projektiin keskittyessäni, että tylsistyttää ja on pakko aloittaa jokin sivuprojekti. Yleensä niitä on käynnissä useita.

Mutta kun en tiedä työelämästä juuri mitään, en ole osannut auttaa tytärtä kesätöiden etsimisessä. Minulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten asiassa pitäisi edetä. Voiko mennä johonkin kahvilaan tai kivijalkakauppaan ja sanoa, että voisin tulla kesäksi töihin, jos kelpaa? Toki juuri tällä tavalla pääsin kirjoittamaan elokuvista Hämeen Yhteistyöhön keväällä 1991 - tosin siinäkin auttoi, että päätoimittaja Pekka Puttonen tiesi minut kirjoitettuani Satakunnan Työhön elokuvista parin kolmen vuoden ajan.

Pitääkö kesätöihin sitten mennä? Olen itse aina voinut ajatella, että tienaan kirjoittamisellani sen verran, että ei tarvitse. Kirjoitin ensimmäiset lehtijuttuni jo 80-luvulla, hakkasin kirjoituskonetta (kuvassa näkyvää Olivettia, jollainen meillä oli) kotona tai Satakunnan Työn toimituksessa, ja tienasin jo lukioikäisenä jonkin verran. Opiskeluaikana saatoin tienata jopa tuhat markkaa (!) kuussa kirjoittamalla Hämeen/Pirkanmaan Yhteistyöhön ja Aviisiin. Myöhemminkin olen pystynyt paikkaamaan apurahoja ja kirjoista saamiani pieniä ropoja lehtijutuilla ja nettikolumneilla.

Mutta miten tämän kertominen auttaisi tytärtäni? Voisiko hän muka seurata samalla linjalla? Lehtien avustajabudjetit ovat pienentyneet viime vuosina rajusti, jotkut paljon free-työtä aiemmin käyttäneet lehdet ilmoittavat nykyään kättelyssä, etteivät osta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Tai sanonko, että kirjoita kirja? Ensiksi teet duunia pari vuotta tietämättä, tuleeko koko hommasta yhtään mitään, ja sitten sitä veivataan pari vuotta kustantamoissa ja jos se päätyy kustannettavaksi, kirjaa myydään 200 kappaletta, jos hyvin käy. Olen joskus miettinyt, vaikuttaako työni lasteni mielestä jotenkin säälittävältä: koko ajan on jotain menossa, joskus teen koko päivän töitä, ja sitten oikein mitään ei tapahdu. Pitää vain ruveta uuteen projektiin.

Tietysti voi aloittaa blogin ja hommata sponsoreita tai Google-mainoksia. Tai voi ruveta tubettajaksi. Tytär ja poika keskustelivat aiheesta jokin aika sitten, poika tiesi kertoa tubettajasta, joka tienaa miljoona euroa vuodessa. Tunsin itseni vanhaksi moralistiksi, mutta oli pakko sanoa: "Saisitteko te tuosta oikeasti sisältöä elämään?" Ehkä tässä vaikutti ajatus, että työllä on oltava sisältö – ei kai suurella osalla ihmisiä sellaista olekaan, työ on vain tapa ansaita elanto.

Tai oikeastaan sitä sisältöähän nykyään korostetaan paljon - ihan liikaakin, jos minulta kysytään. Meillä on välillä iltapäivisin katseltu Australian Master Chefiä, jolla on näköjään jonkinlainen kulttimaine. Onhan se ihan mainio ohjelma erikoisine tuomaripersoonallisuuksineen ja samastuttavine kilpailijoineen, mutta en pääse yli siitä ajatuksesta, että jokaisen ruokalajin, jokaisen aterian, jokaisen tarjoilun pitäisi olla huippusuoritus, jonka edestä pitää piiskata itseään loputtomiin. Kun homma viimein onnistuu, jäljellä on vain itku.

Piiskaaminen on muutenkin hyvä termi, kun puhutaan nykyisestä työelämästä. Ei ole mikään sattuma, että Master Chefiä tehdään juuri nyt. Ihmisten kiusaaminen työhön liittyvillä asioilla on saanut viime vuosina ja varsinkin nykyisen hallituksen aikana aikamoiset mittasuhteet. Jos saa töitä, ei voi tietää, myydäänkö firma kohta tai onko yt-neuvottelut. Jos taas ei saa töitä, voi syyttää itseään: ei tehnyt riittävän hyvää jälkeä, ei saanut aikaan mieletöntä elämystä. Ei pystynyt myymään itseään. Ja sitten joutuukin palkattomien työkokeiluiden jatkuvaan sarjaan, jos hallitus saa tahtonsa läpi.

Minua joskus hämmentää, miten innoissaan ihmiset ovat tästä ylettömien elämysten sanomasta, joka näkyy kaikkialla tosi-tv:stä lehtien työelämää (tai melkein mitä tahansa tunne-elämästä ja ruoanlaitosta alkaen) käsitteleviin juttuihin. Välillä toki haastatellaan jotakuta, joka sanoo, että pitäisi olla armollinen itselleen. Miksi tällaista pitäisi erikseen sanoa, jos työelämä – tai muukin elämä – olisi rauhallisempaa, levollisempaa, enemmän täynnä mahdollisuuksia hoitaa hommat vähän lunkimmin?

Haluaisin kovasti opettaa riittävän hyvän ajatuksen tyttärelleni, mutta pahaa pelkään, että se ei ole 2010-luvulla enää mahdollista. Enpä haluaisi olla hänen asemassaan, kun hän lopulta pääsee kesätyöpaikkaan, jossa pitää puristaa itsestään kaikki mahdollinen, että kelpaisi.

(Kuvat: Creative Commons, ainakin kaksi ekaa.)

Toimittaja vai kirjailija: pohdiskelua ammatti-identiteetistä

$
0
0
Episodissa oli arvosteltu kirjani Animaatioelokuvan lyhyt historia, jonka tekeminen ei ollut aivan helppoa, sillä jouduin perustamaan oman kustantamon saadakseni sen julkaistua. (Enemmän täällä.) Lyhyen kolmen tähden arvostelun alussa minua kutsuttiin "toimittajaksi ja kirjailijaksi". En ensiksi kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten yhtäkkiä rupesin miettimään, koska olen viimeksi tehnyt varsinaisia toimittajan töitä.

Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana hyvin vähän kirja- tai elokuva-arvosteluja, kun kaikki aika on mennyt sekä perheen pienimmäisen että suomalaisen lännenkirjallisuuden historian kanssa. Sylviin en ole aikoihin kirjoittanut elokuva-arvosteluja, Helsingin Sanomissa taisin julkaista viime vuonna vain yhden tekstin, ja sekin oli kolumni. Kaltiossa pitämäni kolumnisarja Törky on ihanaa taas loppui jo hyvän aikaa viime vuoden puolella. (Kolumnit ovat edelleen saatavilla sähkökirjana.) Varsinaisia lehtijuttuja, vaikkapa haastatteluja ajankohtaisista ihmisistä, en ole tehnyt vuosiin - en käytännössä sen jälkeen kun Aamulehden Valo ja Vihreä Lanka lakkasivat ostamasta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Turun Sanomiin tein vuosia sitten muutamia juttuja, esimerkiksi yhden ensimmäisistä isoista Leevi Lehdon haastatteluista silloin kun hän oli juuri perustanut Ntamo-kustantamonsa.

Mutta viime aikoina ei mitään tällaista. Miksi siis toimittaja? Olen toki tehnyt niitä hommia, joskus enemmänkin - olinhan esimerkiksi vuodet 2000-2002 Turun Ylioppilaslehden päätoimittaja. Jälkeenpäin on pakko myöntää, etten hakisi sitä duunia enää, sillä olen lopulta älynnyt, että ajankohtaisten uutisten kirjoittaminen tai ylipäätään uutistyö ei ole minusta kauhean kiinnostavaa. Se varmaan näkyikin lehdessä, mutta toisaalta se varmaan myös mahdollisti jonkinlaisen gonzomaisen sekoilun, jota edelleen muistellaan.

Joskus pyörii mielessä keskustelu, jonka kävin vuosia sitten turkulaisen kriitikon Kari Salmisen kanssa Facebookissa. En muista, mistä keskustelu lähti liikkeelle, mutta Salminen joka tapauksessa puhutteli minua toimittajana tai toimittajakuntaan kuuluvana. Sanoin (ja myönnän, että kuulostaa hölmöltä), etten ole toimittaja, vaan kirjailija. Salminen vastasi jotakuinkin niin, että jokainen, joka kokoaa muiden kirjoittamien tekstejä kirjoiksi, on toimittaja. Tällä hän ilmeisesti viittasi siihen, että olen tehnyt - toimittanut - hakuteoksia, artikkelikokoelmia tai novelliantologioita. Ehkä joku näistä oli juuri ajankohtainen ja siksi Salmisen mielessä. Olin kuitenkin siinä vaiheessa julkaissut jo useita täysin omia teoksia.

Viime vuoden puolella törmäsin samaan jaotteluun taas aivan päinvastaisessa tapauksessa. Joku voi muistaa, että blogini oli jonkin aikaa Imagen blogeissa - kun asia julkistettiin, Imagen sivulla oli juttu (muistaakseni päätoimittaja Heikki Valkaman kirjoittama), jossa minua tituleerattiin toimittajaksi. Joku näsäviisas kommentoi, että nykyään saa toimittajan tittelin helposti: ansaitsen kuulemma elantoni kokoamalla vain itseäni kiinnostavia marginaalikirjoja ja kirjoittamalla niistä mielipidejuttuja. Jossain vaiheessa tittelini Imagen esittelyssä kai vaihtui kirjailijaksi, mutta en ihmettele sinänsä, että minua sanottiin ensiksi toimittajaksi: Heikki Valkama oli nimittäin Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittajana samaan aikaan, kun hoidin vastaavaa pestiä Turussa. Heikin ura on ollut selkeämmin journalistinen.

Joskus kirjailijuuteni on esittäytynyt kokeellisemmissa tai käsitteellisemmissä yhteyksissä kuin itse sen ajattelen olevan. Karri Kokko haastatteli minua muutama vuosi sitten Parnassoon, yhtenä näkökulmana oli tuotteliaisuuteni. En muista, oliko muotoilu vielä lopullisessa jutussa, mutta ainakin haastattelussa esiintyi ajatus, että laitan muut kirjoittamaan kirjat puolestani. Tällä tietysti viitattiin toimittamiini antologioihin ja artikkelikokoelmiin sekä hakuteoksiin, mutta itse olen nähnyt ne vain ihan normaalina toimintana, jota ei Suomessa kovin moni tee. Olen itse enemmän ajatellut työskenteleväni niin kuin vaikkapa Mike Ashley tai Martin H. Greenberg: olen koonnut uusia ja jo aiemmin julkaistuja tarinoita jonkin yhteisen teeman alle, ei sen kummempaa. En tiedä, oliko tulkintani oikea, mutta mielessäni kävi Karri Kokon oma runokokoelma (en valitettavasti muista nimeä), jonka muut runoilijat olivat kirjoittaneet. Hauska kokeilu, mutta ehkä kuitenkin eri asia kuin vaikkapa Kuun pimeä puoli tai Kirotun kirjan vartija.

Jalavan julkaisema kirjauutuus,
nyt kirjakaupoissa!
Olenko siis toimittaja vai kirjailija vai jotain ihan muuta? Pitkään pidin "toimittajaa" mukana yhteyksissä, joissa oma ammatti piti määritellä ja olin sekä tietokirjailija että toimittaja, jossain vaiheessa taas olin pelkkä tietokirjailija, nykyään, vähän yhteydestä riippuen pelkkä kirjailija - olenhan julkaissut myös muutamia proosateoksia. Mutta olen nyt sitten taas viime aikoina tehnyt kirja-arvosteluja ja aktiivisesti tyrkyttänyt niitä lehtiin, koska apuraha loppui ja jostain on pakko saada elantonsa. Tässä ei tietysti ole mitään erikoista: monet kirjailijat kirjoittavat kirja-arvosteluja.

Tämä saattaisi nyt jäädä yksittäisen kirjantekijän sekavaksi pohdinnaksi, ja pakko todeta, että teksti lepäsi keskeneräisenä Bloggerin palvelimella melkein viikon enkä kokenut pakottavaa tarvetta saada sitä loppuun. Sitten Facebookissa ja blogeissa nousi esille keskustelu siitä, kuka voi sanoa itseään kirjailijaksi, ja ajattelin, että lisäisin vielä muutaman kommentin.

Keskustelun aloitti - tai ainakin sysäsi liikkeelle - Tiina Raevaaran kolumni siitä, miten kirjailijat eivät voi hyvin ja osa pohtii alanvaihtoa. (Minäkin taisin Facebookissa pohtia, joskaan en tosissani, kun avustin poikamme koulun kevätjuhlan buffetissa ja tykkäsin lyhyestäkin vaihtelusta työhöni.) Raevaaran kuvailemat tapaukset ovat itsellenikin tuttuja: kaikki kustantamot eivät todellakaan toimi ammattimaisesti. Töitä on silti pakko paiskia ja kaikki hommat otettava vastaan - tai tarjottava niitä kustantajille, joita työntekijän ammattimaisuus ei selvästikään kiinnosta. Tässä kohtaa ehkä äärimmäisin esimerkki on kustantaja, jolle tein pienen valikoiman tunnetun kotimaisen kuvittajan proosatuotantoa ja minulle tarjottiin palkkioksi kuvittajan piirrosta. Sain kuitenkin neuvoteltua itselleni (pienen) rahapalkkion, mutta tuskin tulee vilkaistuakaan sinne päin. (Joskus muuten tuntuu, että kirja-alalla kaikki eivät tiedä, millaisiin systeemeihin tekijä voi törmätä. Esimerkiksi STIK:n suosituspalkkiot tuntuvat aikamoiselta utopialta.)

Keskustelu lähti rönsyämään Facebookissa ja jossain kohtaa esille nousi vanha ajatus, että Suomessa on vain muutama ammattikirjailija, muut ovat suurin piirtein slummailijoita, jotka joko kirjoittelevat harrastuksekseen päivätyön ohessa tai elävät apurahoilla. Apurahoilla eläminen ei muuten ole mitään mahtihommaa, voin suositella. (Ainakaan vähän tunnetun tietokirjailijan, joskus katsoen kadehtien prosaistien tai runoilijoiden teoksissaan ilmoittamia ja kiittämiä apurahatahoja.) Monipuolinen Juha-Pekka Koskinen älähti Facebookissa (ei-julkisessa päivityksessä), että Suomessa on todella paljon ammattikirjailijoita, heidän tulotasonsa vain on pieni. J. S. Meresmaa kirjoitti ilmeisesti tästä keskustelusta innostuneena oman blogitekstinsä pointtinaan, että kirjailijan kannattaa hoittaa hommansa ammattimaisesti.

Robert E. Howard, kioskikirjailija,
Conanin luoja
Enpä oikein tiedä. Maailma on ollut täynnä suosittujakin kirjailijoita, jotka eivät ole hoitaneet työtään ammattimaisesti - ja silti kirjat ovat ilmestyneet ja nousseet myydyimpien listoille. Kiitos tästä on usein kuulunut kustannustoimittajille, jotka ovat kursineet julkaisukelvottoman käsikirjoituksen kasaan. Silti ei tulisi mieleenkään väittää, että näin toimivat kirjailijat eivät olisi kirjailijoita. Aina välillä taas näkee sanottavan, että joku ei voi olla kirjailija, koska kirjoittaa tahallaan pulp-roskaa eikä halua tulla sotketuksi mihinkään pyhään ja vakavaan kirjailijuuteen. Tämä on minusta outo ja vähän typeräkin asenne, joka ennen kaikkea halveeraa näin sanovien esikuvia. Eikö muka Robert E. Howard olisi ollut ylpeä omasta työstään? Nyt joku tietysti sanoo, ettei hän ainakaan olisi hakenut Kirjailijaliiton jäseneksi. Varmasti hän olisi hakeutunut Kauhu- ja fantasiakirjailijat ry:n jäseneksi, jos sellainen olisi Yhdysvalloissa 1930-luvulla ollut.

Joskus olen muulloinkin törmännyt outoon vaatimattomuuteen - ja harrastan sitä itsekin. Olen nimittänyt itseäni kirjailijaksi tai tietokirjailijaksi jo vuosia, mutta joskus kyllä saatan todeta jollekin tuntemattomalle keskustelukumppanille vaatimattomasti, että olen tehnyt muutamia kirjoja. Juttelin asiasta parin tutun kanssa kirjamessuilla viime syksynä - kummatkin olivat julkaisseet useita teoksia ja vakiinnuttaneet nimensä. Molemmat sanoivat, etteivät ikimaailmassa kutsu itseään kirjailijoiksi, toinen totesi sanovansa itseään useammin toimittajaksi, toinen taas kertoi sanoi, että useimmiten kertoo tekevänsä sitä sun tätä, mutta ei missään nimessä sano itseään kirjailijaksi. Tämän kanssa asettui myöhemmin vahvaan ristiriitaan, kun luin Kindleltä amerikkalaisen omakustannekirjailijan zombiromaanin, jonka lopussa hän esitteli itseään tyyliin "XXX is a writer and a creator of fantastic visions and shuttering suspense". Välillä tuntuu, että meidän suomalaisten kirjailijoiden pitäisi opetella vähän paremmiksi työnsä markkinoijiksi - tai ainakin ylpeämmiksi omasta työstään.

Se voisi lopettaa tämän jahkailunkin asian ympärillä. Kirjailija on ihminen, joka julkaisee kirjoja tai ylipäätään kirjallisuutta, oli se hänen päätyönsä tai ei tai teki sen hän huonosti tai ei. Ammatin edustajat ovat ammattinsa edustajia, vaikka he eivät olisi siinä hyviä.

PS. Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. Ilmeisesti asia kiinnostaa ja vaivaa minua. Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmestyi Imagen sivuilla Terho Puustisen kirja-alaa käsittelevän juttusarjan viimeinen osa.

Muutama sana apurahoista

$
0
0
Minulla on ollut koko kevään ajan huono apurahatuuri. Olen tällä hetkellä melkein rahaton eikä näköpiirissä ole kauheasti mitään, syksyllä ei ole tulossa yhtään kaupallisen kustantajan julkaisemaa kirjaa, josta saisin rahaa. (On toki eräs uutinen, jota panttaan vielä hiukan. Siitä pitäisi jonkin verran taskurahoja irrota.)

Olen tajunnut, että hankkeet, joihin olen rahaa hakenut, ovat olleet huonoja tai ainakin hankalia. En tiedä, ilmestyvätkö ne koskaan - näin esimerkiksi Vesa Sisätön kanssa suunnittelemani "Lovecraft - elämä ja teokset", joka käsittelisi H. P. Lovecraftin tuotantoa ja vaikutusta samalla tavalla kuin aiempi Tolkien-kirja. Lovecraftilla olisi kustantajakin, mutta ilmeisesti apurahatahot eivät joko tiedä Lovecraftista mitään tai eivät pidä tätä tärkeänä, kun mitään ei ole myönnetty. Toki hakuihin on voinut vaikuttaa myös se, että hakijoita on kaksi, homma ei vaikuta niin tehtynä varmasti kovin isolta. Sehän on vain 100-150 sivua per kirjailija, mihin siinä tarvitsee apurahaa?

Tai mistä minä tiedän? Suomen tietokirjailijoiden apurahapäätöksiä (joissa siis en saanut mitään; tämän tajuaminen lauantaiaamuna pahassa krapulassa oli aikamoinen shokki) lukiessani en ihan saa kiinni kaikkien tekeillä olevien kirjojen tärkeydestä, mutta mikä minä olen siihenkään mitään sanomaan? Samaa joku voi ajatella minunkin kirjoistani.

Tätä samaa olen valittanut ennenkin. Mutta yhteen epäkohtaan en lakkaa kiinnittämästä huomiota. Tiesin jo, etten ole saamassa mitään Taiken jakamista kirjastokorvauksista, mutta kun ystävä laittoi minulle linkin, selasin apurahapäätökset laiskasti läpi. Niitä voi kuka tahansa katsella tästä. Mitä ihmettä: tietokirjailijoille jaettu 204 000 euroa ja kaunokirjailijoille 1 882 000 euroa! Kymmenkertainen määrä - ja jännää on, että kääntäjien puolella on lähes sama suhde, yhden suhde kymmeneen, kaunokirjallisuuden kääntäjien eduksi luonnollisesti. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty huomiota useaan eri otteeseen, silti sille ei ole tehty yhtään mitään. Tällä hetkellä kiinnostavinta kirjallisuutta on monien mielestä niin sanottu kertova, narratiivinen tietokirjallisuus, mutta Taiken päätöksistä sitä ei kyllä huomaa. En itse edusta kertovaa tietokirjallisuutta (ehkä tässä onkin syy apurahattomuuteeni...), mutta hämmästelen silti. Voisiko joku selittää tämän epäsuhdan perusteet?

Tai anteeksi, ei tarvitsekaan selittää, ryhdynkin kaunokirjailijaksi. Kymmenkertaistan mahdollisuuteni saada apurahaa.

Varastetun polkupyörän tapaus

$
0
0
Rakastettu ja kaivattu valefiksini.
Olen lähes koko aikuisikäni jollain tavalla harrastanut polkupyöriä, joskus vakavammin, joskus vähemmän vakavasti. Ystäväni Artun kanssa aloimme kerätä vanhoja pyöriä 80-luvun lopulla, kun Arttu oli ostanut porilaisesta osto- ja myyntiliikkeestä 30-luvun pyörän 50 markalla, ja innostuimme asiasta. Vanhoja pyöriä löytyi tuolloin vielä helposti, ja itse ajelin 50-luvulla rakennetulla armeijan pyörällä, jossa oli nahkasatula ja teline makuualustalle. Opimme Artun kanssa tunnistamaan vanhojen pyörien tuntomerkit, erilaiset vanteet, navat ja jarrut. Eri pyörien erilaisista runkomalleista pystyi ajoittamaan pyörien valmistusvuosikymmenen suhteellisen tarkoin. Kallein ostoksemme oli pispalalaisesta huutokaupasta ostettu Jaguarin tavarapyörä, josta sittemmin äidyin jopa kirjoittamaan esseenkin. Se julkaistiin Kulttuurintutkimus-lehdessä, ja teksti löytyy nykyään täältä. Pyörästä maksoimme 600 markkaa, mikä tuntui silloin huimaavalta summalta, vaikka nykyään vastaavaa ei saisi edes 600 eurolla.

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole enää jaksanut suhtautua touhuun kovin järjestelmällisesti, mutta olen aina ajatellut, ettei ole se ja sama, millaisella pyörällä ajaa. Muutimme Artun kanssa eri paikkakunnille, ja kokoelma hajaantui. Jaguar oli pitkään äitini pyöräsuojassa, jossa se sai olla rauhassa, mutta eipä sillä kovin usein ajeltu. Sittemmin pidin siellä hienoa 30-luvun miestenpyörää, jolla pääsi mielettömän lujaa, mutta kun lopulta toin pyörän Porista Turkuun, se hajosi - kuljetin sillä palatuspulloja ja -tölkkejä ja tölkkikassi meni pinnojen väliin niin että pinnoja katkesi ja vanne vääntyi. En ole saanut pyörää toistaiseksi korjattua - en osaa itse, ei ole välineitä eikä ole ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin huoletta viedä pyörän johonkin osaavaan liikkeeseen. Oikeasti kyse onkin rahasta: ei ole koskaan ollut sellaista ylimääräistä rahaa, että voisin ostaa uuden pyörän. Minulla on eläissäni ollut ehkä yksi uutena ostettu pyörä ja sekin oli muistaakseni isoveljeni peruja. (En ole varma Ponista (tai Joposta, en muista kumpi oli kyseessä), jolla ajoin noin kymmenvuotiaana.)

Valefiksi, tässä vielä sinisenä, jossain päin Hirvensaloa.
Oli miten oli, olen vuosia ajanut toisenlaisella pyörällä, paljon uudemmalla, mutta silti vanhalla. Rupesin joskus kolme tai neljä vuotta rakentamaan talomme takapihalle jämähtäneestä Tunturista itselleni uutta menopeliä. Pyörä oli ollut ilman lukkoa pihalla koko sen ajan, kun olimme talossa asuneet, ja sen takanavan ympärille oli kietoutunut yksi pinnoista. En tiedä, miten niin voi käydä, mutta niin vain oli käynyt. Poistin takavanteen, ostin uuden, vaihdoin kuluneen satulan ja poistin ulkonäöllisistä syistä lokasuojat, ketjusuojan ja tavaratelineen. Lopulta alun perin sininen pyörä maalattiin mustaksi, vaikka pitkään arvoin jotain räikeämpää väriä. Pyörästä oli tarkoitus tulla jonkinlainen hipsterihenkinen menopeli - sanoinkin sitä alusta alkaen valefiksiksi -, mutta eihän se ihan samalta näyttänyt kuin joku Bianchi. Olen pannut merkille, että vastaavalla tavalla tuunattuja pyöriä on parin viime vuoden aikana siunaantunut muutenkin - olin ehkä edelläkävijä! Nykyään saatan jopa miettiä, että onpa joku säälittävä, kun ajelee fiksin näköisellä pyörällä, joka ei kuitenkaan ole fiksi.

Tavaratelineetön (tai "takahäksätön", niin kuin aito porilainen sanoisi) pyörä on tietysti kömpelö, ja siksi ostinkin pyörään aiemmin tänä keväänä Pelagon etutelineen. Se oli melkeinpä kalliimpi kuin kaikki pyörään aiemmin ostamani osat, mutta se vahvisti pyörän profiilia. Joka hipsterillähän on nykyään pyörässä etuteline, mutta huomasin kyllä, että se on käytössä hankala. Jos pyörä ei ole telineessä, telineen lastaaminen kaataa pyörän helposti. Oli miten oli, ajattelin, että teline tekee pyörästä monikäyttöisemmän. Aiemmin sillä oli ollut hankala käydä kaupassa, varsinkin kun tapanani ei ole ollut käyttää reppua.

Valefiksi Naantalissa viime vuoden syyskuussa.
Huomaa epäkätevä muovipussi kahvassa (kävin Naantalin kirjakaupan aleosastolla).
Olennaista on, että pyörällä oli tosi kiva ajaa, varsinkin kaupunkiajossa. Sillä ei päässyt lujaa, koska alun perin kolmivaihteisessa pyörässä oli pieni eturatas, jolloin välityssuhde ei ole kovin tehokas. Kävin sillä silti jonkinlaisilla reissuillakin: kerran kävin Naantalissa, muutaman kerran pyöräilin sillä Kemiöstä mökillemme 13 kilometrin matkan Kiilan kylään. Polvivaivani ovat tosin tehokkaasti estäneet pidemmät tai useammat retket. Pyörään muodostui tunneside, vaikka se oli mustan maalin alla vain tavallinen 90-luvun Tunturi. Ainakin tekniikka oli yksinkertaista, pyörän huoltaminen oli helppoa. Olin koko ajan haaveillut, että tekisin pyörälle vielä ulkoasuremonttia, ainakin vaihtaisin ohjaustangon joksikin urheilullisemmaksi - opin tosin arvostamaan pystyä ajoasentoa, jossa eivät selkä tai ranteet tule kipeäksi.

Sepustus on pitkä, mutta sen lopussa tulee kova kolaus: huolella ja vuosien ajan rakentelemani pyörä varastettiin talomme pihalta reilu viikko sitten. Olimme tulossa mökiltä illansuussa ja huomasin heti, että pyörä ei ollut oikealla paikallaan. Kiersin koko pihan läpi epäuskoisena ja mietin, että se on vain jossain paikassa, johon en ollut sitä muistanut siirtäneeni. Varmasti kaikki, joilta on viety pihalta pyörä, ovat kokeneet samaa. Viety oli. Olin todella vihainen - myös itselleni, koska en ollut siirtänyt pyörää kauemmas pihan portista mökille lähtiessäni. Olin ollut kiireinen ja ajatellut, että kyllä pyörä säilyy siinä missä se oli, olihan se pysynyt siinä jo monta viikkoa. Olisi mennyt vain puoli minuuttia, kun olisin raahannut sen hiukan kauemmas portista ja haudannut sen muiden pyörien sekaan. Tällaista itsesyyttelyä jatkan ehkä lopun elämääni. Otin toisen pyörän ja lähdin ajelemaan kaupungille siinä toivossa, että joku retku olisi jättänyt pyörän johonkin kadunkulmaan raahattuaan sitä takapyörä ilmassa. Koko ajan ajattelin, että se on seuraavan kulman takana ja taas seuraavan - vaan ei.

Laitoin ilmoituksen Facebookin varastettujen pyörien ryhmään - ei mitään vaikutusta. Tulostin pyörän kuvia ja kirjoitin niihin "Oletko nähnyt tätä pyörää?" ja kävin viemässä lappuja kauppoihin - ei mitään. Laitoin samoja lappuja talomme rappukäytäviin - ei mitään. Olen aika lailla jo menettänyt toivoni. Rikosilmoituksen tein, ja laitoin epäröiden pyörän arvoksi 150 euroa. Liikaahan se on, 90-luvun Tunturista, joka on vain maalattu mustaksi, mutta pienempi summa olisi tuntunut vähättelyltä.

Jokin aika sitten huomasin, että aina kun tulen kaupungilta pihaan, katson pyörärivejä, josko pyörä sittenkin olisi paikoillaan jossain kohdassa, josta en vain sitä ole huomannut. Tämä lienee tuttua kaikille, joilta on pyörä viety. Olen kaupungilla kulkiessani huomannut katselevani pyöriä sillä silmällä - ei mitään. Kaupungilla on useita kohtia, joissa on paljon hylättyjä pyöriä - niitäkin rivejä katselen koko ajan. Ei mitään. Ystäväni arveli, että pyörä on pilkottu osiksi ja myyty eteenpäin. Etuteline toki oli kallis ja on varmasti löytänyt ostajansa, mutta mitä voi saada etupyörästä tai satulasta? Onneksi satulaan oli tullut reikä, mikä aiheutti sen että sateessa kastuessaan sen piti antaa kuivua melkein viikko ettei saanut persustaan märäksi. "Siitäs saat!" voin ajatella miettiessäni jotakuta pikkurikollista, joka on pyöräni vienyt ja on nyt housut märkänä jossain saastaisessa bilekämpässä.

30-luvun miestenpyörä Porin Lyttylän rukoushuoneen edessä.
Kuva parin vuoden takaa.
Kuten yllä olevasta on käynyt ilmi, minulla on muitakin pyöriä. Mökillä minulla on hieno 70-luvun kaksivaihteinen Terässiipi (vaihdetta polkaistaan taaksepäin ja se vaihtuu), sitten on vaimolle alun perin ostettu, mutta perheen yleiseksi pyöräksi ajautunut aika epämääräisen näköinen naistenpyörä 50-60-luvulta. Pyöräkellarissa on aiemmin mainittu 30-luvun pyörä (ks. kuva), jossa ei ole etupyörää. On muitakin: rakensin jokin aika sitten naisten valefiksin takapihan muista romuista. (Siitä tuli aika karun näköinen.) Lisäksi ostin ystävältä hänen hienon Nishiki-pyöränsä, kun hän siitä luopui (ajattelin myös, että poika voi periä pyörän kun tulee riittävän isoksi), mutta en ole siihen ihan tottunut. Pyörä on helppoajoinen ja sillä pääsee lujaa, mutta ajoasento ei ole itselleni luonteva eikä tunnu sopivan selälleni. Lisäksi vaihteet hajosivat reissussa, jouduin tulemaan Liedosta Turkuun suurimmalla vaihteella. Juuri nyt ei ole varaa korjauttaa vaihteita.

Pyöriä siis on eikä ongelma ei tämän näköinen, mutta varastettu pyörä oli käytännössä ainoa pyöristämme, johon ei liittynyt mitään ongelmaa. Sillä oli kiva ajaa, se oli hyvässä kunnossa ja siihen oli tunnesiteitä. Siksi olisi kauhean kiva, jos nyt toisit sen takaisin pihalle, josta sen veit - jos siis olet sen varastanut ja satut lukemaan tätä tekstiä.

PS. Mitä kävi 50-luvun armeijanpyörälle, jonka mainitsin tekstin alussa? Se varastettiin 90-luvulla Tampereella asuessani. Olimme kavereiden kanssa Fall's Caféssa ja lähdimme Yo-talolle, jolloin jätin pyörän Kehräsaareen. Kun taapersin sen kautta aamuyöllä Yo-talolta, huomasin pyörän varastetun. Jos olisin ottanut sen mukaani Yo-talolle - matkaa on korkeintaan kilometri -, mitään ei olisi käynyt. Edelleenkin, 20 vuoden jälkeen, huomaan tarkistavani kaikki vanhat armeijanpyörät. Olen aivan varma, että tunnistaisin pyöräni, vaikka oikeasti arvelen sen tulleen heitetyksi koskeen.

Edit: Kävin tiistai-iltana myöhään elokuvissa (mainio ja kiinnostava kauhuelokuva The VVitch, suosittelen) ja pyöräilin jutussa mainitulla vihreällä naistenpyörällä. Jätin sen lähelle Turun Kinopalatsia. Kun leffa loppui ja kävelimme kaverien kanssa pyörälleni, sitä ei ollut missään. Se oli viety! Sanoin että joku vainoaa minua, mikään muu ei selitä sitä että viedään kaksi pyörää reilun viikon sisään! Pyörimme Kinopalatsin läheisyydessä jonkin aikaa, autolla ollut kaveri ehdotti, että lähdetään ajelemaan, ehkä pyörä löytyy. Niin kuin löytyikin: se oli kahdensadan metrin päässä Sokoksen edessä, siististi pysäköitynä, katkaistu lukko nätisti taiteltuna tarakalle. Ei ketään missään. Todella hämmentävää ja ihan hemmetin ärsyttävää! Aikamoiset adrenaliiinit oli jo siinä vaiheessa. Kun kirjoitin tästä Facebookiin, sain kommenteista idean, jonka SKS voisi toteuttaa: kansanperinnekysely pyörävarkauksista. Varmasti saisi mainion kirjan aikaiseksi!

Turun puretut talot, osa 4

$
0
0
Kannessa kuuluisa Nobelin talo,
jonka surullisen kohtalon olisi voinut
jutussakin esitellä.
En tiedä, onko tämä juttu julkaistu, mutta julkaistunakin se olisi kadonnut tyystin, sillä juttu on tehty Rakennusanomat-lehteen, jota kyllä jaetaan ilmaiseksi, mutta jota tuskin moni lukee. On tarkoitus palata täyspäiväisemmin bloggaamisen pariin, kun lomat loppuvat, mutta sitä odotellessa oikea julkaisematon juttu! (Ainakin siis käsittääkseni julkaisematon.)

Itä-Turun kadonnut kauneus

Rauno Lahtisen upea kirjasarja Turun puretuista taloista on ehtinyt neljänteen osaan. Viides ja mahdollisesti kuudeskin osa on suunnitteilla, joten on vaikea uskoa, että sarja ei täydellisesti korvaisi Harri Kalvan vanhaa ja suttuisilla kuvilla painettua sarjaa Muuttuva kaupunki I–IV. 
Yksi valtti Kalvan kirjoilla kuitenkin on: niissä on kuvat uusistakin rakennuksista, jotka ovat tulleet vanhojen tilalle. Vaikka uusien talojen katselu voikin kirvottaa kyyneleitä, kuvat auttaisivat sijoittamaan puretut talot paremmin kartalle.
Rauno Lahtisen uusi kirja toimii toki näinkin. Turun puretut talot kertoo Turun rakennus- ja teollisuushistoriasta ja tallentaa hienosti tietoa jälkipolville, ja samalla kirjat ehkä toimivat varoituksena siitä, että menneeseen rakennusperintöön ei pitäisi kritiikittömästi kajota. Varoitus on juuri nyt ajankohtainen, kun ympäri maata puretaan 1950- ja 1960-luvun taloja melko surutta.
Pari esimerkkiä nousee esiin Lahtisenkin kirjasta: makkaratehtailijan talo Kaivokadulta sekä aptekkaarin talo TYKS:n kulmalta, kummatkin tyylikästä 50-lukua harjakattoineen ja harvinaisuuksia Turun katukuvassa isoina moderneina kaupunkitaloina, joista jälkimmäisen olin itsekin ehtinyt jo unohtaa. Vuonna 1999 puretun talon seinässä ollut Armas Lehtisen maalaus pelastettiin onneksi TYKS:n kappeliin.
Turun puretut talot 4 keskittyykin nimenomaan itäiseen Turkuun, yliopiston läheisyyteen, Uudenmaankadulle ja Kaskentielle sekä Kupittaalle, jonka teollisuushistoria on lähes kokonaan pyyhkäisty pois – ellei tunnistamattomaksi maskeerattua ElectroCityä lasketa, se kun on rakennettu Silon trikootehtaiden hallien päälle. Teollisuushistoriaa hävitettiin myös, kun lähes koko LSO:n rakennuskanta purettiin mitäänsanomattomien ja massiivisuudessaan ahdistavien IT-hallien tieltä.
Itäisen Pitkäkadun ja Kupittaankadun alueet ovat nykyään aika anonyymiä kerrostalo- tai toimistotalorakentamista, mutta Lahtisen kuvista huomaa, että sielläkin oli aiemmin kodikasta pikkukaupunkitunnelmaa pienine kauppoineen ja pajoineen. Yksityinen yritteliäisyys näkyi katukuvassa aivan eri tavalla kuin nykyään, kun kadut on tehty vain läpikulkua varten. Melkein itku pääsee, kun katselee kuvaa Kirkkotiestä.
Toisaalta nostalgian vallassa helposti unohtaa, että puutaloasuminen oli vielä 1970-luvullakin paikoin ankeaa. Portsa antaa laajennettuine asuntoineen liian hyvän kuvan puutaloasumisesta menneinä vuosikymmeninä. Hyvä muistutus tästä on kortteli Kerttulinkadulla, jonka asunnoissa ei ollut helloja vielä 1930-luvullakaan. Silti jotkut olivat asuneet siinä jo yli 60 vuotta!
Rauno Lahtinen ansaitsisi tietokirjapalkinnon Turun puretut talot -sarjastaan. Se on todennäköisesti ainutlaatuinen maailmankin mittakaavassa ja vielä hyvin tehty, Lahtinen tuntee arkistot ja kuvamateriaali on upeaa. Nelososan viimeistely on tosin selvästi jäänyt puolitiehen, tekstissä on lyöntivirheitä ja joissain kohdissa ajatus on ilmaistu epäselvästi. Siitä huolimatta suositeltava hankinta kaikille Turusta ja ylipäätään rakennushistoriasta kiinnostuneille.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 4. 256 s. Sammakko 2016. 

PS. Tässä aiempia Lahtisen kirjasarjan arvioita: osa yksi, osa kaksi, ja tässä osa kolme.

Suomalaisesta lännenkirjallisuudesta

$
0
0
Kansi: Timo Numminen.
Olen kesän takia viettänyt hiukan hiljaiseloa blogissa, mutta huomaan myös, etten ole juuri mainostanut keväällä ja kesällä ilmestynyttä kirjatuplaani, Wild West Finlandia ja Kirottua kaupunkia. Wild West Finland on näkynyt ihan kiitettävästi mediassa, jopa Helsingin Sanomia myöten. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aiheesta pieni haastattelu, Etelä-Saimaassa kriittisempi arvostelu, joka osui sikäli oikeaan, että kirjassa tosiaan on kohtia, joihin en ole tyytyväinen.

Wild West Finland syntyi sen tajuamisesta, että Suomessa on mittava lännenkirjallisuuden perinne ja että se on selvästi merkinnyt suomalaisille lukijoille jotakin. Kyselin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjallisuudentutkijoiden seuran (tai vastaavan, en muista enää tarkkaan) sähköpostilistalla, osaisiko kukaan sanoa, mikä oli ensimmäinen suomalainen länkkäri - Yrjö Varpio mainitsi Arvid Lydeckenin kirjan Intiaaneja ja merirosvoja, joka ilmestyi vuonna 1916. Löysin kuitenkin vuosien varrella jatkuvasti varhaisempia kirjoja ja varsinkin yksittäisiä novelleja, joista kirjoitin välillä Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen. Samassa lehdessä ilmestyi, joskin hyvin epäsäännöllisesti, Wild West Finland -niminen palsta, johon kirjoitin muutaman muun kanssa suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Sarja antoi sitten nimen kirjallekin.

Tein kirjaa monta vuotta parin apurahan turvin, mutta lopulta tuli kiire, valitettavasti. Vieläkin pohdin, millä tavalla materiaalin olisi voinut järjestää toisin. Viimeksi mietin, että kirjan olisi voinut tehdä hakuteoksenakin aiemmin ilmestyneiden Kuudestilaukeavien ja Pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden tapaan. Ehkä kuka tahansa yleisesityksen kirjoittaja kamppailee samojen ajatusten kanssa. Mutta kuten sanon kirjan esipuheessa, luonteeni kompletistisuuden takia halusin käsitellä kaiken, mitä lajityypissä on Suomessa kirjoitettu - tai ainakin kaiken tietämäni, joitain kirjoja on jäänyt epähuomiossa tai unohduksessa pois. (Näistä ehkä Facebookin kirjailijasivullani myöhemmin lisää.)

Mitä lännenkirjallisuus - tai Villi länsi - sitten on suomalaisille lukijoille ja kirjailijoille merkinnyt? Amerikka on ollut vapauden ja eksotiikan manner, johon on paettu kotimaan huonoja oloja. Siirtolaisuus on ylipäätään ollut suomalaisen lännenkirjallisuuden primus motor: kirjat ja tarinat ovat joko kertoneet siirtolaisista tai olleet siirtolaisten kirjoittamia. Suomalaiset siirtolaiset on kirjoissa esitetty neuvokkaina pärjääjinä, jotka tulevat muita valkoihoisia paremmin toimeen Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Suomalaisten luontosuhde näyttäytyy näissä kirjoissa ehkä läheisempänä kuin muissa, "oikeissa" länkkäreissä, joissa luonto pyritään väkisin valloittamaan (mikäli se on tarinan teema, monissa toimintalänkkäreissä asiaa ei juuri sivuta).

Erikoisia poikkeuksia ovat ne kirjat, joissa siirtolaisia ei esiinny. Tällaisia on suomalaisten länkkärien joukossa käytännössä vain muutamia, ja esimerkiksi ehkä tunnetuimassa suomalaisessa länkkärisarjassa, Simo Penttilän Punavyö-sarjassakin esiintyy suomalaisia. Päähenkilön apurit, Pete Menken ja Dick Hill, ovat nimittäin siirtolaisia hekin. Poikkeuksia ovat ainakin Erik Dahlbergin Oregon-Mike-kirjat (joissa Dahlberg tosin toistaa aiempien, selvemmin siirtolaisaiheisten lännenkirjojensa tarinoita vain vaihtamalla päähenkilön nimen) sekä kioskilänkkärit, joita varsinkin ennen sotaa ja sittemmin 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi lukemistolehdissä. Tapio Vilpposen El Zorro -sarjassa, jota julkaistiin salanimellä Juan Batiste Montauban, suomalaisia piirteitä ei ole lainkaan, ja niinpä esimerkiksi Juhani Niemi klassikkotutkimuksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa näyttää pitäneen El Zorroa ulkomaisena sarjana! Tunnetuimmissa kioskisarjoissa, FinnWestissä ja Hulkkosessa, suomalaisuus oli jälleen kerran merkittävässä asemassa, niin kuin sarjojen nimistäkin huomaa. Sarjoissa on huomattavia spagettiwestern-vaikutteita, mutta silti niissä näkyy sama asetelma kuin varhaisemmissakin suomalaisissa länkkäreissä: Härmän jätkä pärjää aina.

Halusin Wild West Finlandissa myös laajentaa lännenkirjallisuuden kenttää. Yleensähän ajatellaan, että vain cowboyt ja intiaanit - näin kärjistäen - kelpaavat länkkärien päähenkilöiksi ja että vain tietyn ikonografian avulla voidaan tehdä "oikeita" länkkäreitä. Lisäksi niiden pitää sijoittua tiettyyn aikakauteen, yleensä 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Kansi: Kari A. Sihvonen.
Halusin ottaa mukaan kuitenkin myös sellaisia tekstejä, joissa ei nähdä länkkärien ikonografiaa, mutta jotka sijoittuvat samoille seuduille suurin piirtein samaan aikaan ja joissa esimerkiksi suhde luontoon tai historiaan on samantyyppinen. Näin esimerkiksi Antti Tuurin Kanadaan ja osittain Yhdysvaltoihin sijoittuvat siirtolaisromaanit ovat mukana, vaikka ne eivät sijoitukaan Pohjois-Amerikan länsiosiin. Yritän kirjassa hahmotella (Western Writers of America -yhdistyksen Spur-palkinnon eri kategorioiden mukaan) erityistä "novel of the West" -kategoriaa, johon kuuluisivat Tuurin romaanien lisäksi myös monet vanhan työväenkirjallisuuden Amerikkaan sijoittuvista teoksista. Niissä keskeiseksi teemaksi nousee myös taistelu suurpääomaa ja riistäjää vastaan, esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvissa tarinoissa. Amerikkalaisessa länkkärissä tällaista kuviota nähdään hyvin harvoin, jos koskaan (huomattavana poikkeuksena Michael Ciminon Heaven's Gate). Merkittävin Amerikkaan sijoittuvista työväenliikkeen siirtolaistarinoista on Eemeli Parraksen Villit vuoret (1911), joka on samalla myös länkkärimäisin niistä, sen maisemana ovat nimittäin Yhdysvaltain lounaisosien aavikot.

Kuten sanottu, kirjan kanssa tuli kiire. Välillä tuntui, että tielleni asetettiin esteitä. Turun yliopiston kirjasto, johon olen tottunut luottamaan, meni ensiksi remonttiin eikä kaikki aineisto ollut käytössä. Kun remontti viimein valmistui, kirjaston varastossa tuli vesivahinko ja suuri osa aineistosta, jota olisin tarvinnut, meni käyttökieltoon! Jouduin tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin Kansalliskirjastoon, ja osan aineistosta kävin läpi vain pintapuolisesti. Jos olisi ollut vielä jokin apuraha käytössä, olisin varmasti lykännyt kirjan ilmestymistä tulevaan syksyyn, mutta kustantajan kanssa tehty sopimuskin pakotti tekemään opuksen valmiiksi. Siinäkin on puolensa, että kirjat valmistuvat, voi suuntautua uuteen.

Wild West Finlandiin kuului alun alkaenkin suunnitelma toisesta kirjasta, joka tukisi tietopuolista opusta. Kirottu kaupunki -nimellä kesän alussa ilmestyneeseen antologiaan keräsin länkkärinovelleja, jotka mainitaan Wild West Finlandissa. Kirjan julkaisi Turbator, mutta kirjojen välissä ehti kulua melkein pari kuukautta eikä niiden välillä juuri syntynyt synergiaetua. Tämän antologiankin kanssa kävi viime vaiheissa niin, etten jaksanut ruveta jahtaamaan parempia tekstejä, esimerkiksi Konni Zilliacukselta sai kelvata näytteeksi netistä löytynyt reportaasin tapainen juttu. Olen vuosia suunnitellut uusintapainosta Zilliacuksen siirtolaistarinoista, ehkä sellainenkin vielä joskus nähdään. Kirotussa kaupungissa tulee joka tapauksessa melkein koko lajityyppi esitellyksi varhaisimmista romanttisista intiaanitarinoista aina uusiin steampunk-henkisiin tarinoihin. Alan vanhempi taituri, Reino Helismaa, esiintyy kahdella novellilla, nimen kirjalle antoi humoristi Veikko Karumon kevyt parodia 1940-luvun korsulehdestä.

Tällaisia kirjatuplia ei varmaan kauhean usein ole tehty, mutta Suomesta löytyy aiempi esimerkki: Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat sekä siihen (oikeastaan sen toiseen, täydennettyyn painokseen) liittyvä antologia Sarjakuvan maailmat. Mike Ashley on tehnyt myös scifi-lehtien historian sekä koonnut siihen liittyviä antologioita, mutta käsittääkseni mitään niistä ei ole tehty tarkoituksella samaan aikaan. En tiedä, löytääkö suomalainen lukijakunta Kirottua kaupunkia, mutta sellainen joka tapauksessa on saatavilla. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Kriitikko Harri Römpötti arvioi pari vuotta sitten artikkelikokoelmani Sotaa, sutinaa, seikkailuja Helsingin Sanomissa ja sanoi, etten ole vielä tyhjentänyt "pulp-pajatsoani", sillä suunnitteilla oli teos suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Wild West Finland ei tyhjennä sitä pajatsoa vieläkään, mutta suomalaiseen lännenkirjallisuuteen en enää palaa, paitsi ehkä lyhyiden täydennysten muodossa. Jokin uudempien tarinoiden antologia voisi myös kiinnostaa, mutta se on sen ajan murhe. "Oikea" amerikkalainen lännenkirjallisuus sen sijaan houkuttaa, ja kohtapuoliin ilmestyvässä Parnassossa onkin aihetta käsittelevä artikkelini, jonka haluaisin joskus laajentaa juttusarjaksi tai teokseksi.

Perustin kustantamon

$
0
0
Kansi: J.T. Lindroos
Eilen maanantaina 12.9. julkistin Kustantamo Helmivyön kolme ensimmäistä kirjaa; ne löytyvät täältä, kustantamon sivuilta.

Kustantamo Helmivyön tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen tai yksinkertainen. Kustantamon perusperiaatteista löytyy hiukan enemmän täältä, tekstistä jonka tein jo toukokuussa, kun vielä luulin, että saan kirjat julki kesällä. En sitten saanut, mutta vielähän on melkein kesä. Kaikenlaista tapahtui pitkin kesää - esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin Y-tunnuksen saaminen kesti yllättävän kauan. Voin kertoa, että yksityiset tahot vaikeuttivat yritykseni perustamista enemmän kuin julkiset.

Helmivyön kirjat julkaistaan print on demand -periaatteella eli ne ovat tarvepainatteita. Tälle on parikin syytä: en halua, että kotiini vyöryy myymättömiä kirjoja enempää kuin on tarpeen (täällä on riittämiin muitakin kirjoja, uskokaa pois), enkä muutenkaan halua maksella painolaskuja kirjoista, joiden myyntimäärät jäävät joka tapauksessa pieniksi. Tiedän jo tässä vaiheessa uraani, että näiden kirjojen suurin asiakas tulevat olemaan kirjastot - ehkä myöhemmin tulee joitain poikkeuksia, kirjoja jotka suorastaan revitään käsistä.

Nämä kolme ensimmäistä eivät sellaisia ole. Kirjoille on kuitenkin käytännön selitys: ne olivat valmiina siinä vaiheessa, kun päätin perustaa kustantamon. Lisäksi niiden piti jo alun alkaenkin olla tarvepainatteita. Kirjojen piti ilmestyä Jukka-Pekka Kervisen pyörittämältä Putki Kustannukselta, josta kirjoitin aiemmin täällä (ja mainitsenkin joitain tässä esiteltyjä kirjoja). Jukka-Pekan into hommaan taisi vähän lopahtaa, ja totesin, että teen paremman näköiset kirjat itse ja että perustamalla kustantamon saisin kirjoista vähän rahaakin. Ja voilà, siinä ne nyt ovat, odottamassa että joku ne poimii.

Oma artikkelikokoelmani Epämiellyttäviä päähenkilöitä on hiukan samanlainen opus kuin aiemmin ilmestynyt Sotaa, sutinaa, seikkailuja: se on aiemmin julkaistuista, tiettyä lajityyppikirjallisuutta käsittelevistä teksteistä koottu. (Samanlainen, mutta skaalaltaan laajempi on myös Tapani Baggen Vaaran viehätys, jota olin julkaisemassa toisen kustantamon, Tarkkeen kautta.) Uudessa kirjassani tarkastelun kohteena on amerikkalainen kovaksikeitetty dekkari, jota olen lukenut ehkä enemmän kuin mitään muuta lajityyppiä ja josta olen aina kirjoittanut paljon. Kirja on koottu artikkeleista, haastatteluista, kolumneista (en arvaisi esseistä puhua tämän kirjan kohdalla), kirjoittajaprofiileista, nekrologeista ja arvosteluista, joita on syntynyt yli kymmenen vuoden aikana aika paljon. Uskoisin, että kirja antaa jonkinlaisen kuvan kohteestaan, ja sen skaala on 1920-luvun pulp-novelleista aina tähän päivään asti. Joissain teksteissä asiaan otetaan hiukan vino näkökulma, kirjoitan esimerkiksi homopokkareista ja tosirikoslehdistä sekä dekkarisarjakuvista.

Jostain syystä tällaisen kirjan kokoaminen oli minusta hauskaa ja näin aika lailla vaivaa tekstejä etsiessäni. Kismittämään jäi, etten löytänyt mistään George Pelecanos -haastattelua (lukuisia Pelecanos-nimisiä tiedostoja kyllä löysin, mutta ne olivat kaikki samanlaisia: muutama satunnainen suomenkielinen lause ja loput Pelecanosin sähköpostivastauksia) enkä myöskään Turun Sanomiin tekemääni King Suckermanin arvostelua. Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.

Kansi: Jenni Jokiniemi
Ajokortti helvettiin taas on rinnakkaisteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle. Julkaisin muutamien vuosien ajan Isku- ja Ässä-nimisiä rikos-fanzineita, jollaisia ei Suomessa oikein ole muita ollut. Iskussa ilmestyi normaalimittaisia novelleja, Ässässä hyvin lyhyitä flash fiction -juttuja, joiden pituus oli maksimissaan tuhat sanaa, yleensä puhuttiin parinsadan sanan teksteistä.

Iskun parhaat käännösnovellit ilmestyivät Kaikki valehtelevat -kirjassa ryyditettynä muutamilla Ässän novelleilla, jotka olivat hiukan pidempiä kuin Ässän mininovellit keskimäärin. Kun Jukka-Pekka Kervinen kyseli minulta sopivia pulp-kirjoja Putki Kustannukselle, Ässän novellit tulivat heti mieleeni. Sain kirjoittajilta vielä kerran luvan julkaista novellit (tosin yhtä kirjoittajaa en enää löytänyt, ja yksi ehti kuolla eikä perikunnan edustaja vastannut ikinä viestiini), joten kirja oli nopeasti valmiina. Jenni Jokiniemi teki siihen kivan kannenkin, mutta lopulta päätin jättää kirjan kuitenkin pois Putki Kustannuksen listoilta. Se teki sille vain hyvää, koska sain vielä innostuksen etsiä kolme uutta tekstiä, pyytää niihin kirjoittajilta luvat ja kääntää ne. Näin kirjassa on Rob Hartin, Stephen D. Rogersin ja Anthony Neil Smithin novellit, joita ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. Smithin novellin näkökulmahenkilö on koira, mikä tekee siitä mainion. Rob Hart taas on nouseva dekkarinimi, jonka romaanit vaikuttavat ehdottoman kiinnostavilta. (Laitoin kirjan sisällysluettelon tänne.)

Kansi: J.T. Lindroos
Petri Hirvosen Kalmankylväjä taas tuli FinnWestiä ja Jerry Cottonia kirjoittaneelta Hirvoselta melkein pyytämättä, kun suunnittelin suomalaisten alkuperäispokkarien sarjaa. Se oli aikaa, jolloin toimitin Arktisen Banaanin dekkarisarjaa, ja oli kustantajan kanssa puhetta, että sarja voisi laajentua kotimaisten tekstien puolelle. Arktinen Banaani julkaisi lopulta toimittamanani Juha-Pekka Koskisen Eilispäivän sankarit sekä Tapani Baggen ja Harri István Mäen Pahan paikan, mutta Hirvosen teksti jäi vielä hyllylle. En tiedä, olisiko se Banaanin pirtaan sopinutkaan.

Putki Kustannus julkaisi Hirvosen novellikokoelman Kuolevan jumalan yö, jonka kokosin Hirvosen minulle lähettämistä ja Iskussa ja muissa yhteyksissä julkaistuista novelleista, ja Kalmankylväjänkin piti tulla Putkelta, mutta ajattelin, että tyylikkämpää on, jos julkaisen sen itse. Kirja on mieletöntä action-juhlaa, joka muistuttaa 80-luvun vhs-elokuvia varustettuna Hirvosen humanistisella eetoksella. Mistään itsetarkoituksellisesta törkeilystä ei ole kyse, vaikka väkivaltaa on runsaasti.

Olen kirjoittanut aika pitkästi. Halusin taustoittaa kirjat - se on minusta hauskaa ja lisäksi ajattelen, että on hyvä, jos lukija tietää hiukan enemmän siitä, miksi jokin kirja on olemassa. Mitään näistä kirjoista ei ehkä kannattaisi julkaista perinteisenä kirjana, paitsi Kalmankylväjä olisi voinut ilmestyä jossain muinaisessa kioskipokkarisarjassa. Jännitän hiukan, löytävätkö suomalaiset kirjanostajat tällaisen nettisysteemin, kun kirjaa ei voi hypistellä ennen ostopäätöstä.

Helmivyöltä on tulossa tietysti jo lisää kirjoja. Epämiellyttävien päähenkilöiden rinnakkaisteos - ja teos, jonka kokosin samaan aikaan kuin jo mainitun Sotaa, sutinaa, seikkailuja - on vielä nimeä vailla oleva artikkelikokoelma lajityyppikirjallisuudesta ylipäätään. Siinä käsitellään erillisten lajityyppien historiaa dekkareista ja länkkäreistä kauhuun ja fantasiaan, ja lisäksi on laajoja kirjoittajaesittelyjä. Kirjan laajuus tulee olemaan melkein 400 sivua! Lisäksi olen koonnut William Shakespearen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi kirjaa, johon tulee ensimmäinen suomenkielinen tragedia, Jaakko Fredrik Lagervallin Macbeth-muunnelma Ruunulinna (1834), sekä Lauri Suomalaisen gradu-tutkielma Lagervallista vuodelta 1900.

Helmivyö julkaisee myös muita romaaneja. Turkulaisen Artemis Kelosaaren esikoisteos Omenatarha tulee olemaan tapaus: se on todennäköisesti ensimmäinen romanttis-dekadentti homoeroottinen spefi-romaani, joka suomeksi julkaistaan. Kirjan edwardiaaninen aikakausi on luotu huolella ja eroottiset kohtaukset - tai miksi olla häveliäs: pornografiset kohtaukset - ovat oleellinen osa juonta.

Kansi: J.T. Lindroos
Julkaisen myös oman romaanini, teoksen nimeltä Yksityisetsivä. Se on kertomus turkulaisesta yksityisetsivästä, joka kärsii pahoista vatsavaivoista ja hääräilee äärioikeistolaisissa porukoissa. Yksityisetsivä on kuin Arto Salminen olisi siirtänyt Jim Thompsonin keskeneräisen käsikirjoituksen nyky-Suomeen, vihapuheen ja yhteiskunnallisen eriarvoistumisen keskelle. Kirja edustaa Suomessa aika harvinaista psycho noiria (termin nappasin kirjailija Dave Zeltsermanin blogikirjoituksesta), samoin se täyttää hyvin kustantaja Otto Penzlerin määritelmän: noir is about losers. - Yksityisetsivänkin piti tulla alun perin Putki Kustannukselta (tosin eri nimellä), ja J.T. Lindroos teki sille hienon kannenkin, ehkä sitä käytetään tulevassakin julkaisussa, tietenkin muuttuvat muuttaen.

Artikkelikokoelmani ja Lagervallin sekä Kelosaaren ja oman romaanini koetan saada ulos vielä tulevan syksyn aikana, mutta aika tietysti näyttää, mitä ehdin, kun muutkin työt pitää tehdä. Myöhemmistä kirjoista en vielä sano mitään, mutta monenlaisia suunnitelmia on, myös uudempien uudelleenjulkaisujen saralla. Sanoin Helmivyön sivuilla toukokuussa, että Helmivyö on "pulpin Ntamo", mutta pulp-sanaa ei tule ottaa liian kirjaimellisesti, kuten osoittaa esimerkiksi tapaus Lagervall. Sain tänään myös selvästi kaunokirjallisemman käsikirjoituksen luettavaksi, proosarunoja, runoja, mininovelleja. Sen verran hyvä kirjoittaja, että saas nähdä.

Helmivyön blogissa on linkit tarvepainatepalvelu BoD:n nettikauppaan, mutta kirjat ovat saatavilla myös Bookyn kautta: Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Ajokortti helvettiin ja Kalmankylväjä. Bookysta tilatessa kirjat ovat myös edullisempia.

László Nemes: Son of Saul

$
0
0
Näin unkarilaisen Nemesin ohjaaman, kehutun ja laajalti palkitun keskitysleirielokuvan vasta viime viikonloppuna Kinokoplan eli turkulaisen elokuvakerhon esityksessä. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että elokuvakerhot ovat edelleen tarpeellisia - elokuva ei yksinkertaisesti tekisi yhtä suurta vaikutusta television pienessä ruudussa. Alla olevan julkaisin ensiksi Facebookissa, mutta ajattelin, että se voisi ansaita laajemmankin levityksen.

On vaikea uskoa, että ankara ja ahdistava keskitysleirielokuva on valmistunut kaikista maista juuri Unkarissa, joka on matkalla kohti fasismia, ellei ole siellä jo. Son of Saul on harvoja aihettaan kuvaavia elokuvia, jotka eivät pehmennä sanomaansa sentimentaalisuudella tai helpolla järkyttämisellä. Kuten ohjaaja on itse sanonut, leireillä ei kukaan itkenyt, vaikka elokuvissa sitä näytetään kaikkein eniten.

Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi pääosanesittäjänsä takaa. Kamera on käytännössä hänessä kiinni lähes 90 prosenttia ajasta. Menetelmä muistuttaa toista yhtä ahdistavaa elokuvaa, Gerard Karglin harvoin nähtyä kauhuelokuvaa Angst, jonka mestarillisena kuvaajana toimi puolalainen Zbigniew Rybczyński. Samalla Son of Saulin äänimaailma tuo mieleen Tobe Hooperin Texasin moottorisahamurhaajan - kummassakin huutojen ja tappamisen ääni täyttää teatterin niin ettei sitä pääse pakoon. Yhtään veritekoa ei kankaalla kuitenkaan näytetä.

Tarina on yksinkertainen: Saul-niminen mies, joka on Auschwitzissä värvätty tuhoamisessa avustavaksi Sonderkommandoksi, todistaa, miten nuori poika jää kuin ihmeenomaisesti henkiin kaasutuksesta vain tullakseen kohta tapetuksi, ja haluaa haudata tämän juutalaisin menoin. Elokuva seuraa Saulin yrityksiä löytää rabbi, joka suostuisi lausumaan kaddišin ruumiin äärellä. Keskitysleirien todellisuus tulee tutuksi, vaikka katsoja näkee tapahtumista vain osia - aivan kuin leirin asukkaatkin, kuten ohjaaja on huomauttanut. Monet tapahtumat ovat kaoottisia eivätkä niin järjestäytyneitä kuin monissa muissa keskitysleirielokuvissa - tästä hyvänä esimerkkinä kammottava joukkosurmakohtaus kuopalla. Kun illalla ilmoitetaan, että leirille tuodaan kohta 3000 tuhottavaa, kaikkien pitää toimia, mutta mitään ei ole aikaa suunnitella. Son of Saul näyttää hyytävästi, miten leirin byrokraattisuus oli kuitenkin mahdollisuus nähdä ihminen pelkkänä "kappaleena" (Stücke). Tätä korostaa myös se, että suurin osa käsiteltävistä ruumiista nähdään vain osittain, viipaleina kokonaisuudesta, ei kokonaisina ihmisinä.

Elokuvan ainoa hymy on valheellinen, ellemme sitten halua käsittää loppua niin, että kuollut lapsi on toiminut uhrina, josta vastineeksi saamme tilalle elävän. Tätä katsojalle ei kuitenkaan suoda. Son of Saul ei ole helppoa katsottavaa, mutta helppoa ei ole myöskään ottaa loppua vastaan: juuri kun tajuaa, että voisi helpotuksesta itkeä, meille näytetään, että mihinkään ei ole syytä luottaa. Vastarinta on kuitenkin tärkeää, vaikka elokuva tuntuukin esittävän, että yksilön vastarinta, tässä uskonnosta ja uskonnollisista tavoista kiinnipitäminen, on tärkeämpää kuin yhteisön vastarinta. Katsoja ei saa tietää Saulin lopullisia motiiveja, mutta sillä ei ole merkitystä, merkitystä on vain sillä, että tekee oikein.

Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

$
0
0
Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.
Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.
Viewing all 184 articles
Browse latest View live