Julkaisemattomia

Vuosi 2014 on ollut todennäköisesti elämäni tuotteliain, ainakin mitä tulee julkaistuihin kirjoihin. Kirjoitan tästä ehkä myöhemmin tarkemmin, nyt haluan mainostaa uutta kustantamoa, jota autoin pistämään pystyyn.

Kokeellisen runouden ja musiikin parissa aiemmin puuhannut Jukka-Pekka Kervinen laittoi minulle aiemmin syksyllä Facebook-viestiä ja kyseli, onnistuisiko sellainen kustannusprojekti, jossa tehtäisiin "pulpia" tarvepainatteina, toisin sanoen painettaisiin kirjoja vain tilausten mukaan, tilaaminen tapahtuisi nettikaupassa. Sanoin tietysti, että joo, onnistuu. Juuri ennen joulunpyhiä julkistettiin ensimmäiset kolme kirjaa, jotka voi tilata tarvepainatteisiin keskittyneestä Lulu-palvelusta. Kustantamon nimeksi tuli Putki Kustannus; suurelta osin tilauslomakkeiden takia päädyttiin tuollaiseen väärin kirjoitettuun anglosaksiseen nimeen. Idea koko touhussa on tehdä kirjoja ilman tekokustannuksia, lukuun ottamatta tietenkin niihin käytettyä aikaa. Joka tapauksessa ei ole painatus- ja varastointikuluja, ja idea on muutenkin lähellä Leevi Lehdon pyörittämää Ntamoa. Touhussa on myös samaa primitiivisyyttä kuin joissain vanhoissa pokkarikustantamoissa, mikä on vain hyvä, touhussa on särmää.

Ensimmäiset kirjat ovat pienoisromaanini Älä soita sinivuokoille, Joe Novak, jonka pääosassa on sama köyhä losangeleslainen yksityisetsivä, joka seikkailee myös kirjoissa Outoa huminaa, Joe Novak (omakustanne 2009) ja Pakastetun poliisin tapaus (Turbator 2012), Petri Hirvosen novellikokoelma Kuolevan jumalan yö sekä kokoamani rikosnovellikokoelma Viimeinen laukaus, jossa on sekaisin aiemmin julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja.

Älä soita sinivuokoille, Joe Novak on kirja, jota minun ei alun perin pitänyt ollenkaan julkaista, mutta tähän kustannusohjelmaan se sopii erinomaisesti: kirjoitin tarinan 12 tunnissa vuonna 2010, tarkoituksenani kokeilla, onko sellainen ylipäätään mahdollista. 1960-luvulle sijaitsevassa tarinassa Novak saa vieraita menneisyydestä: hullu natsitiedemies tulee Los Angelesiin vaatimaan päitä vadille Novakin aiheuttamista tuhoista tiedemiehen johtamalla leirillä. Novak pakenee Meksikon rannikolle saatuaan toimeksiannon: hänen pitää turvata mereen upotetun aarteen nostamista. Tarina kulkee eteenpäin hengästyttävää vauhtia eikä siinä juuri motivointeja pohdita. Kirjassa on myös pieni esipuhe, joka taustoittaa kirjoitusprosessia - ja toivoakseni tarjoaa jonkin pakoreitin kriitikoilta.

Viimeisen laukauksen taas kokosin hyvin nopeasti, muutamassa päivässä. Muistin joitain rikos- tai kauhunovelleja, joita olin julkaissut tai ollut tilaamassa, ja pyysin niihin uudelleenjulkaisuluvat. Yhdellä kirjoittajalla on kirjassa kaksi novellia, toiselle pantiin nyt salanimi, vaikka novelli oli alun perin julkaistu kirjoittajan oikealla nimellä. Lisäksi kysyin parilta tutulta kirjoittajalta uusia novelleja, näitä tekivät muun muassa Harri István Mäki ja Helena Numminen. Laitoin mukaan myös oman novellini, Tiedonantajan vuosi sitten tilaaman joulunovellin, joka jäi mainosten (!) takia julkaisematta. Se liittyy laajempaan kokonaisuuteen, johon joskus toivoakseni pääsen palaamaan, ellroylaiseen fantasiaan siitä, miten muutama kovaksikeitetty ja korruptoitunut poliisi hallitsee Poria 1970-luvulta 1990-luvulle. (Samaan kokonaisuuteen liityy muuten osittain myös Ja hän huutaa -antologiassa oleva novelli "Lätterin suvun vaiheista".) Viimeinen laukaus -kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Petri Hirvosen Kuolevan jumalan yö taas koostuu suurelta osin tarinoista, joita Petri lähetti minulle seitsemisen vuotta sitten käytettäväksi Isku-lehdessä. Osa ilmestyi lehdessä, osa taas tuli Jännityslukemisto-lehdessä, jota tein kolme numeroa, kun novelleja oli liikaa tai kaikki novellit eivät olleet ihan julkaisukelpoisia. Yhden novelleista Petri teki "Suomi-pulpin jättikirjaan", jota yritin kokoilla samoihin aikoihin, mutta tekemättä jäi (suurelta osin kustantajan haluttomuudesta sitoutua itse ehdottamaansa projektiin). Kaksi novellia on tehty Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen, joten tarjolla on myös suomalaisittain nykyään harvinaista lajityyppiä, westerniä. Petri olikin aiemmin tehnyt kaksi FinnWestiä, joista toinen ilmestyi sarjan toiseksi viimeisenä vuonna 1992 ja toinen jäi ilmestymättä, kun sarja lopetettiin. Lisäksi Petri kirjoitti Jerry Cottoneita sekä Kolmiokirjalle että myöhemmin Musiikki & Mainos Juntuselle. Petri on taitava toiminnan ja väkivallan kuvaaja, ja hänen tarinoissaan on kerronnallista draivia, jollaista harvoin suomalaisesta genre- tai muustakaan kirjallisuudesta tapaa. Ensi keväänä Putki Kustannus julkaisee Petriltä aiemmin julkaisematta jääneen pienoisromaanin Kalmankylväjä, joka on jatkoa hänen viimeiseksi jäänelle Jerry Cottonilleen Kalmankylväjä San Felipessä (2005). Keski-Amerikkaan sijoittuva Kalmankylväjä edustaa tyylipuhdasta kasariactionia, ja jos kirjasta tehtäisiin elokuvan, sen pääosassa voisi hyvin olla Jean-Claude Van Damme tai Lorenzo Lamas. Kuolevan jumalan yön sisällysluettelo löytyy täältä.

Putki Kustannuksen seuraavat kirjat ovat jo selvillä. Tulossa on ainakin Teemu Paarlahden rikosnovellikokoelma Radan varrella Waterloo, jossa on elämänmakuisia ja humoristisesti kerrottuja tarinoita oman elämänsä luusereista. Paarlahti on pärjännyt useissa kirjoituskilpailuissa, oli nähdäkseni jo aikakin, että hän kokoaa tarinoitaan yhteen. Lisäksi on tulossa lisää omia tuotoksiani (en ihmettelisi, vaikka joku luulisi että Putki on oma kustantamoni). Tulee kokoelma Mikko Jarmo -tarinoitani, joita on ilmestynyt vaihtelevissa yhteyksissä pienipainoksisista lehdistä pariin antologiaan, tarinat ovat sekoitus kovaksikeitettyä yksityisetsivädekkaria ja pöljäilevää vaihtoehto-scifiä, ja lisäksi ilmestyy valikoima amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria käsitteleviä arvostelujani ja artikkeleitani. Mikko Jarmo -kirjan nimi tulee olemaan Salaperäisen Varjon tapaus, artikkeli- ja arvostelukokoelman nimi Epämiellyttäviä päähenkilöitä.

Kaikki valehtelevat -kirjan hieno kansi
on Jenni Jokiniemen käsialaa

Lisäksi tulee yksi käännöskirja, kokoelma niin sanottua flash fictionia, rikos- ja kauhunovelleja, jota julkaisin käännöksinä Iskun sisarlehdessä, Ässässä. Lehteä ilmestyi neljä numeroa epäsäännöllisin väliajoin pieninä painoksina. Reilusta kahdestakymmenestä tarinasta koostuva minikirja ilmestyy nimellä Ajokortti helvettiin ja muita lyhyitä rikostarinoita, ja se on sisarteos Ntamon julkaisemalle Kaikki valehtelevat -kirjalle, jossa on Iskun käännösnovelleja. Ajokortissa on mukana sellaisia nimekkäitäkin kirjoittajia kuin Joe R. Lansdale ja Duane Swierczynski.

Niin että kaikenlaista tapahtuu koko ajan! Kun kokosin Viimeistä laukausta, yksi kirjoittajista sanoi minulle, että hyvä, että tulee uusia julkaisuväyliä. Kustantaminen on murroksessa, niin kuin moneen kertaan on todettu, ilman että asialle on tehty mitään. Putki Kustannus on jonkinlainen yritys reagoida asiaan, ja vaikka tällaisen puuhastelun varaan ei voi rakentaa toimeentuloaan (ainakaan Suomessa), kiitän Jukka-Pekka Kervistä mahdollisuudesta tehdä nämäkin kirjat. Uskoisin, että minun kauttani käsikirjoitukset kulkeutuvat eteenpäin, jos joku innostuu tarjoamaan jotain pientä ja hauskaa.

PS. Kirjoitin tässä aiemmin isbn-koodeista, mutta poistin kohdan, koska asiaa pyritään muuttamaan.

Kirjoitin joskus aiemmin siitä, miksi romaanien - ja samalla biisien - tulisi mielestäni olla lyhyitä ja napakoita. En tiedä, onnistuinko vakuuttamaan ketään, mutta asia nousi mieleeni äsken, kun kuuntelin tiskatessa vanhaa kasettia, jossa oli Kari Peitsamon ensimmäinen levy Jatsin syvin olemus vuodelta 1977.

Olen aina rakastanut Peitsamon musiikkia, ja olin itse asiassa juuri jutuissa kustantajan kanssa, joka ehdotti, että tekisin Peitsamosta kirjan vuodelle 2017, kun tämä täyttää 60. Suhtaudun hankkeeseen ehkä hiukan epäröiden, paristakin syystä: minun pitäisi haastatella Peitsamoa enkä ole oikein koskaan tullut sinuksi haastattelujen kanssa, lisäksi en ole koskaan kunnolla kirjoittanut musiikista.

Huomasin Jatsin syvintä olemusta kuunnellessani, että toivoisin biisien jatkuvan pidempään, nehän ovat levyllä korkeintaan kaksiminuuttisia. Peitsamo heittelee helpon tuntuisesti hienoja melodioita ja tarttuvia riffejä (esimerkiksi kelpaa "Tuhatkauno", joka kulkee kuin jyrä), jotka puhuttelevat minua, osuvat siihen kohtaan aivoja, jossa näistä asioista nautitaan. Mutta silti ne lopetetaan aina kesken kaiken, nautinnolta viedään pohja. Kuuntelija haluaa väkisinkin lisää ja näin palaa biiseihin, kun biisin loppuessa on tunne, että voisipa tässä nautinnossa olla vielä pitkään. Siinä yhdistyy sekä kunnianosoitus popsäveltämisen vanhoille perinteille (mikään ennen vuotta -66 sävelletty ei juuri ole kahta ja puolta minuuttia pidempi) että jonkinlainen avantgardistinen välinpitämättömyys siitä, mitä kuulija haluaa. Nykyäänhän ennemmin jatketaan tietyn kuvion tai kertosäkeen veivausta - itseäni sellainen kyllästyttää hyvin nopeasti enkä ymmärrä, miksi jotkut haluavat että kertosäettä toistetaan biisin lopussa parin minuutin ajan, kitarasooloista puhumattakaan. (Poikkeuksena tässä on tanssimusiikki: puhdas eläimellinen rytmi saa puolestani jatkua loputtomiin.)

Peitsamon riffit ja melodiat eivät tyhjene kertakuunteluun tai edes toistuviin kuunteluihin, vaikka ne ovat hyvin yksinkertaisia ja helposti laulettavia (Peitsamo on harvoja artisteja, jonka biisejä osaisin laulaa ulkoa tunnistettavasti). Siinä on tietysti niiden kauneus, ja Peitsamo on itsekin haastatteluissa puhunut siitä, miten hän haluaa kiteyttää kaiken mahdollisimman yksinkertaiseksi biisiksi (olenkin päätellyt, että esimerkiksi Skootterin hiukan tylsä boogierock oli pohjimmiltaan jonkinlainen käsitetaiteellinen performanssi - samoin muuten arvelen, että Peitsamon nykyinen hämmentävä twiittailu salaliitoista ja Kristuksesta on osa jotain epäselvää performanssia).

Itsellänikin on lyhyyden ja tiiviyden ihanteissa opettelemista, vaikka aina aiheesta saarnaan: Lovecraft-aiheisessa pienoisromaanissani Haamussa yritin tiivistä ilmaisua, mutta muutamat harvat lukijat ovat sanoneet, että kirja on liian lyhyt. Jumalten tuho on aika lyhyt romaani (reilu 200 sivua), mutta siinäkin on liikaa ja liian pitkiä kohtauksia, sama monissa novelleissani. Mikael X. Messin Varsinais-Suomi -kvartetin kirjoissa on kyllä hyvää pyrkimystä sellaiseen tiiviyteen, josta itse pidän. Mutta aika kaukana nekin ovat siitä, miten helposti ja vaivattomasti Peitsamo pystyy härnäämään kuulijaa ja janoamaan lisää. Sillä juuri siitä kai on kyse: mistä tätä saa lisää, miten pääsen takaisin samaan tilaan? Peitsamo samaan aikaan vieraannuttaa kuulijan nautinnosta että saa tämän haluamaan lisää. Se jos mikä on neroutta.

Perheemme on lisääntynyt. Vaimon blogissa muutenkin aiheeseen liittyviä postauksia, kuten tässä ja tässä. Itselleni on töitä kasaantunut enemmän kuin ehkä jaksan tehdä, joten bloggausta saattaa esiintyä vähemmän - vaikka eipä täällä muutenkaan kovin vilkasta ole. Ja tiedän kyllä hyvin, että tällainen ei ole hyvää bloggausta!

Koneelta löytyneessä kuvassa on edelleen
alkuperäisen kustantajan nimi,
ylisutattuna. Kuva: Armas Viitasalo / SA-kuva

Juuri ennen joulua ilmestyi Taneli Kulon ja minun tekemä kirja Sodan värit. Siinä on noin sata (emme ikinä pysyneet laskuissa) jatkosodan aikana otettua TK-kuvaa, jotka Taneli on tietokoneella värittänyt, sekä niihin liittyvät minun kirjoittamani tekstit. Kirjan julkaisi pieni Kustantaja Laaksonen, vaikka siihen oli kiinnostusta isommissakin taloissa.

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten kirjani ovat ilmestyneet sekalaisissa olosuhteissa kustantajien joko käyttäydyttyä oudosti tai menetettyä mielenkiintonsa hankkeeseen. Sodan värit ei ole poikkeus, ja samalla sen tarina ehkä kertoo jotain yleisempää kirjabisneksen tilasta tällä hetkellä. Kirjoja saa paikoitellen ilmestymään vain sinnikkyydellä ja typerälläkin päättäväisyydellä.

Taneli oli alkanut harjoituksen vuoksi kokeilla vanhojen mustavalkokuvien värjäystä yli sata vuotta vanhalla kuvalla Turun Humalistonkadusta, minkä jälkeen hän bongasi SA-kuvan hienon arkiston. Siellä on 160 000 sota-ajan TK-kuvaa, joita saa käyttää vapaasti ja ilmaiseksi. Taneli postasi värittämiään kuvia Facebookiin, ja yhden kohdalla totesin, että näistähän syntyisi kirja. Taneli on samalla tavalla asioista helposti innostuva kuin minäkin, joten rupesimme tietysti heti puuhaan. Pidimme palaveria ja loimme suuntaviivoja siitä, millainen kirja olisi. Olimme varmoja, että käsissämme on suuren luokan hitti. Vuoden 2013 joulun alla laitoin sähköpostia ison kustantajan tietokirjaosaston kustannuspäällikölle. En ole koskaan saanut miltään kustantajalta niin nopeasti vastausta (paitsi ehkä Turbatorin Harri Kumpulaiselta, mutta hän onkin kustantajien joukossa ilahduttava poikkeus). Sovimme tapaamisen kuitenkin vasta tammikuulle, koska pyhät olivat juuri alkamassa.

Ensimmäinen tapaaminen meni hyvin, kustantaja vaikutti innostuneelta ja heitti itsekin ideoita. Taneli oli jo tehnyt ensimmäisen valinnan kirjaan tulevista kuvista, halusimme mukaan sodan kaikki kasvot, tienposkeen ammutuista venäläisistä poseeraavaan päällystöön. Toiseen tapaamiseen olin tehnyt pari näytetekstiä, mutta ilmeisesti ne eivät olleet riittävän hyviä, koska nyt kustantajan edustaja oli paljon nihkeämpi. Ja tapahtui se, minkä takia lopulta lähdimme koko yhteistyökuviosta: minun rinnalleni, varmasti käytännössä tilalleni, ehdotettiin jotakuta tunnettua kirjoittajaa, heiteltiin kustantajan arvostettuja vakionimiä, jotka ovat sodasta kirjoittaneet. Omat tekstini olivat kuulemma "ihan hyviä perustekstejä", mutta kaikesta näkyi, että ne eivät olleet kustantajan mielestä kiinnostavia. Olisin mieluummin toivonut, että se sanotaan suoraan kuin että kierrellään ja kaarrellaan.

Samalla kustantaja ehdotti, että kirja myytäisiin myös kirjakerhoille. Toisin sanoen siitä haluttiin tehdä keskivertolukijaan vetoava - ja mahdollisesti mitäänsanomaton - kirja, jonka elinaika on lyhyt ja joka unohdetaan hyllyyn muiden kirjakerhosta tilattujen rinnalle. Toinen kustantajan edustaja, hyvä ystävä, sanoi minulle, että tällainen toiminta on nykyään pakollista, koska tietokirjoja ei muuten saada myytyä riittävästi.

Ensimmäisiä Tanelin tekemiä väritysharjoituksia,
kuvassa Turun Humalistonkatu n. vuonna 1910

Olimme Tanelin kanssa tässä vaiheessa jo hiukan kyllästyneitä, kun emme päässeet kunnolla työhön käsiksi. Itseni ainakin on vaikea kestää kokousten ja konsultointien täyttämää odottelua, jossa ei ikinä tunnuta pääsevän käsiksi siihen, mitä halutaan tehdä. En ole varma, onko minun tapani toimia oikea tapa (ruvetaan vain tekemään ja homma muotoutuu tehdessä), mutta näin ei ainakaan tullut hyvää - ei tullut käytännössä mitään. Odottelimme kuitenkin lopullista varmistusta siitä, kuka tai ketkä tulisivat teoksen toisiksi tai pääasiallisiksi kirjoittajiksi, ja kun mitään ei kustantajalta kuulunut, aloimme hermostua toden teolla. Tapahtuuko asialle yhtään mitään vai käydäänkö siellä vain loputtomia keskusteluja markkinointiosaston kanssa siitä, millä kaikilla tavoilla kirjasta saadaan riittävän hajuton ja mauton että sen voi myydä kirjakerhokansalle?

Lopulta kyllästyimme täysin. Kyselin hiukan tutuilta kustantajilta reaktiota aiheeseen ja lopulta reilu vuosi sitten, helmikuun alussa, ilmoitin sähköpostilla kustannuspäällikölle, jonka kanssa olimme asioineet, että olemme löytäneet kirjalle toisen kustantajan. Viesti oli kohtelias ja jämpti, mutta mitään vastausta siihen en koskaan saanut, en edes minkäänlaista kuittausta. Ehkä asiassa ei mitään kuittaamista olisi ollutkaan, mutta itse olisin vastannut jotain sen suuntaista että harmi että kävi näin, mutta ehkä jatkossa voimme tehdä yhteistyötä. Kyllähän tuo tuntui itsestänikin koko kirjailijanurani typerimmältä tempaukselta, mutta siinä vaiheessa oli jo alkanut tuntua siltä, että ylitseni - ja lojaaliutensa koko ajan säilyttäneen Tanelin ylitse - oltiin kävelemässä. Mieluummin teen typeriä päätöksiä kuin annan toisten päättää puolestani, mitä ja millaista teen. Siitä, että kustantaja ei vaikuttanut olevan kiinnostunut teksteistäni, oli ehkä jotain hyötyäkin. Panostin niihin nimittäin sen verran, että voin sanoa tehneeni jotain hyvin ja huolellisesti.

Meillä oli tässä vaiheessa jo pari kustantajaa tiedossa kirjalle, mutta nopeimmin suostui reagoimaan juuri Kustantaja Laaksonen. Olin aiemmin yhdessä Mikko Laaksosen (ei sukua) kanssa tehnyt heille Turun arkkitehtuurioppaan, jota oli myyty hyvin ja josta oli saatu hyvännäköinen ja sopimuskin oli reilu, vaikka siihen ei sisältynytkään perinteistä ennakkoa. Lisäksi kustantaja suostui siihen, että Taneli taittaa kirjan ja saa tehdä siitä niin ison ja näyttävän kuin alun perin suunnittelimmekin, eikä pienempää, niin kuin torppaamamme iso kustantaja. Toinen, Laaksosta isompi ja markkinoinnissaan ehkä toimivampi kustantaja oli myös kirjasta kiinnostunut, mutta heiltä oli juuri samana syksynä tulossa toinen sota-aikaan liittyvä kirja, joten he olisivat julkaisseet meidän kirjamme vasta ensi vuoden keväänä. Meillä oli Tanelin kanssa olo, että juuri tämän kirjan kanssa kannattaa olla nopea, joten tartuimme Laaksosen diiliin, varsinkin kun he sanoivat, että saamme tehdä juuri sen näköistä kuin itse halusimmekin. Viimein pääsimme aloittamaan työt. (Sivumennen sanoen tämä kärsimättömyys oli myös syy siihen, miksi emme tarjonneet kirjaa muille isoille kustantamoille - siinä olisi vain kestänyt monta kuukautta ja lopputulos olisi voinut olla pannukakku niissäkin.)

En ole koskaan aikuisiällä ollut kauhean kiinnostunut sotahistoriasta ja tietoni jatkosodasta ovat olleet korkeintaan välttävät, joten kirjan tekoprosessi oli paikoitellen hankala. Paljon oli perustietojen täydentämistä ja hakemista. Pidättäydyin kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassani: tekstit ovat yhdistelmä aikalaistodistusta, kaunokirjallisuussitaatteja ja perinteisempää sotahistoriaa tiiviisti kerrottuna. Lisäksi mukana on luonnollisesti tietoja TK-kuvaajista ja heidän taustojaan esitellään. Uutta tutkimustietoa kirjassa ei ole, mikä esipuheessa myös sanotaan.

Paikoitellen tekstejä syntyi yksi tai kaksikin per päivä - varsinkin kun kirjassa on muutama selkeä tunnelmapala, joihin ei voinut liittää laajempaa yhteyttä -, joskus yhden tekstin tekemiseen meni kokonainen viikko. (Pitää muistaa, että tavoilleni uskollisena tein samaan aikaan muitakin duuneja, kuten Vesa Sisätön kanssa kirjoitettua Tolkien-kirjaa.) Kesä löi kiusallisen loven työtahtiin, koska meillä ei ole mahdollisuutta saada lasta hoitoon mihinkään mummolaan edes viikoksi, enkä käytännössä kesän aikana Sodan värejä tehnytkään. Syksyn alussa taas piti saada muita juttuja valmiiksi, kuten Tolkien-kirja, mikä myöhästytti Sodan värejä lisää. Jossain vaiheessa sovimme kustantajan kanssa, että tehdään se Helsingin kirjamessuille, mutta siitä se myöhästyi ainakin viikolla. Kirja tuli painoista ulos pari viikkoa ennen joulua, jolloin se ei enää kunnolla ehtinyt joulumarkkinoille, joille se olisi ollut onnen omiaan. Tässä vaiheessa tajusimme, että kirja olisi kannattanut jättää ensi kevääseen - jolloin sen tietysti olisi voinut antaa mainitsemallani toiselle kustantajalle, jolla ehkä olisi ollut isommat rahkeet markkinointiin, mutta tässä vaiheessa asiaan ei tietenkään enää voinut vaikuttaa.

Sodan värien kansikuva
toistui Satakunnan Kansan jutussa

Kirja sai kuitenkin nopeasti hyvää palautetta, ja kirjan ryhmä Facebookissa on kohtuullisen kokoinen. Kirjasta on ollut isot jutut Lännen Median lehdissä (jutun teki Satakunnan Kansan eli vanhan kotikaupunkin Porin toimittaja, minkä takia juttuun päätyikin myös maininta porilaistaustaisuudesta) ja kohtapuoliin myös Ruotuväessä. Ruotuväki kirjoittaa jutussaan näin: "Kuvat ja tekstit kertovat kattavasti jatkosodan tapahtumista kronologisessa järjestyksessä. Ne pitävät lukijan tiukasti otteessaan, sillä tietokirjamaisuus on häivytetty taitavasti. Teos kertoo tarinaa, ei vain puuduttavaa sotahistoriaa. Monelle lukijalle, joille historian opiskelu on tuntunut pelkästään vuosilukujen ja sotapäälliköiden nimien pänttäämiseltä, Kulon ja Nummelinin kirja on kultakimpale." Kauhulla tosin odotan, mitä Suomen johtava sotavalokuvien tutkija Olli Kleemola Sodan väreistä sanoo, hän nimittäin tilasi arvostelukappaleen ja mainitsi kirjoittavansa muun muassa Suomen Kuvalehteen ja Kanavaan - ainakaan näkyvyyttä luulisi tulevan, sanoi Kleemola kirjasta sitten mitä tahansa.

Olli Kleemolaltahan ilmestyi muuten samaan aikaan meidän kirjamme kanssa hiukan samanhenkinen kirja, joka tosin keskittyi rintamamiesten ottamiin kuviin ja on sikäli erilainen. Enemmän samanlainen oli Jatkosota väreissä, jonka on tehnyt aiemmin Kekkosestakin kirjoittanut Pekka Tuomikoski. Kirjaan on SA-kuvan kuvista otettu ne, jotka olivat alun perinkin värillisiä, mutta kuville ei ollut tehty mitään, sävyt ja kontrastit olivat jääneet korjaamatta, kun sen sijaan Sodan väreissä Taneli korjasi nämäkin sekä pyyhki myös vuosien lian ja naarmut pois. En haluaisi vähätellä toisten tekemisiä, mutta kyllä Sodan värit tässä mielessä viitseliäämmin on tehty, varsinkin kun tekstini ovat seikkaperäisempiä ja monipuolisempia kuin Tuomikoskella.

Miten kirjan on sitten käynyt, kun sitä ei julkaissutkaan iso kustantamo, joka olisi tehnyt siitä kirjakerhokelpoisen? Kirjakaupan tilahan on sillä tavalla vaikea, että kahdesta tärkeästä ketjusta Suomalaiseen Kirjakauppaan on vaikea pienkustantajan päästä, ja Akateeminenkin on ollut epäselvässä tilassa pitkään eivätkä he ole viime vuosina juuri panostaneet pienkustantajien kirjojen näkyvyyteen. Jotkut marketit ovat kirjaa ottaneet myyntiin, mutta esimerkiksi Prisman nettikaupassa kirja on yli 40 euroa, mikä varmasti vaikuttaa myyntiin. Suomalaisen kirjakaupan nettikaupassa kirjan hinta on lähemmäs 50 euroa!

Toisin sanoen: kirjaa on myyty jonkin verran, mutta ei läheskään niin paljon kuin alun perin Tanelin kanssa kuvittelimme. On mahdollista, että kirja katoaa kirjakauppojen nopeassa syklissä kevään loppuun mennessä tyystin, vaikka se sopii erinomaisesti vaikkapa ylioppilaslahjaksi (sehän on samaan aikaan riittävän, mutta ei liian isänmaallinen ja kuitenkin tekotapansa ja ulkoasunsa vuoksi täysin nykyaikainen). Toisaalta tiedän, että kustantaja ei laita Sodan värejä polkumyyntiin eikä makuloi, joten sitä tulee saamaan käytännössä vielä vuosienkin päästä.

Olemme välillä Tanelin kanssa puhuneet jatko-osasta sekä muista samalla tekniikalla tehdyistä kirjoista (vaikkapa kirjasta, jossa väritettäisiin Suomen historian keskeisiä tapahtumia, vaikkapa Mannerheimin voitonparaati 1918), mutta en ole varma, olemmeko olleet tosissamme. Projekti oli iso ja hidas eivätkä tämäntyyppiset aiheet aivan osu keskeisiin kiinnostuksenkohteisiini, mutta ei toisaalta kaiken tarvitsekaan. Kuten sanoin Ruotuväen toimittajalle puhelimessa: tämä oli päivätyötä, ei sen kummempaa. Vaikka minua harmittaa, että kirja ei saanut niin suurta näkyvyyttä kuin alun perin toivoimme, niin olen tyytyväinen, että se on olemassa ja se on juuri sellainen kuin halusimmekin. Se on tällä alalla minusta riittävä arvo, että voi tehdä välillä typeriäkin päätöksiä.

Pentti Viherluodon kuvituksia, osa näyttää lehti-,
osa kirjankuvituksilta

Turun kaupunginkirjastossa on tällä hetkellä pieni kiinnostava näyttely, joka sivuaa omia kiinnostuksen ja työnkin kohteitani. Näyttelyn kohteena on nimittäin Pentti Viherluoto, turkulainen monitoimija, säveltäjä, muusikko ja kuvittaja, jonka veli Aimo Viherluoto oli tuottelias novellisti salanimellä Harry Etelä. Tällä nimellä ilmestyi toimittamani kauhunovellikokoelma Kauhujen salakammio (Turbator 2007), johon luulin alun perin valinneeni Harry Etelän novelleista suurimman osan. Vähänpä tiesin! Viherluotojen perhearkisto näyttää sisältävän valtavan määrän erilaisia painotuotteita, joissa on Harry Etelän novelleja ja muita kirjoituksia - myös muilla salanimillä, kuten Timo Haukkala. Näyttelystä käy hyvin ilmi veljesten monialaisuus ja lahjakkuus.

Otin muutamia kuvia näyttelystä, alla kuvat ja kuvatekstit. Kuvat menivät hölmöön järjestykseen, mikä on tyystin Bloggerin vika.

Pentti Viherluoto teki kuvituksen ilmeisesti kaikkiin nuottivihkoihin, joissa oli hänen sävellyksiään Harry Etelän sanoilla; "Hämärän illan hetken" kansikuvaa käytettiin Kauhujen salakammion kannessa.

Pari Pentti Viherluodon piirrosta.

Vasemmalla Harry Etelän käsikirjoittamaa sarjakuvaa, jota Pentti Viherluoto piirsi, ja oikealla Turun Sanomien toimitalo, jonka funkisjulkisivu on nykyään käytännössä pilattu. Kuva TS:stä on mahdollisesti julkaistu lehdessä, samoin sarjakuva.

Muutama Pentin kuvittama ex libris. Oikealla oleva ex libris kuului Jolanda Henduselle, hän oli mahdollisesti Cocktail-miestenlehden päätoimittaja Kauno Hendusen puoliso.

Harry Etelän tekstejä eri salanimillä, vasemmalla ylhäällä Seikkailujen Maailma, josta Kauhujen salakammion novellit pääasiassa otettiin. Alhaalla oikealla omina vihkoina "julkaistuja" kertomuksia, joissa Pentti Viherluodon upeat kannet, keskellä leikekirja, jossa minulle tuntemattomasta julkaisusta irtileikattu novelli.

Seikkailujen Maailman kustantajan ja päätoimittajan August Kanervan kirjoittama vastaus Aimo Viherluodolle. Ensimmäinen kerta, kun näen Seikkailujen Maailmasta tällaisen - tai ylipäätään mistä tahansa suomalaisesta lukemistolehdestä, Yhdysvalloissahan nämä ovat ihan keräilykohde ja niitä liikkuu markkinoilla. Kiinnostava tieto, että Kanervan kirjapainon lähelle on osunut pommi ja on ollut huhuja, että lehden julkaisu olisi katkolla.

"Miksi synkkyys kiehtoo?" kysyy uusimman Parnasson kansi. Sisäsivuilla on Kari Hongiston kirjallinen essee filosofian ja kirjallisuuden synkistä alhoista, siteerataan Schopenhaueria ja Ciorania. Ja mikäs siinä: jälkimmäisen ajatuksessa siitä, että ainoastaan optimistit tekevät itsemurhia, on jotain osuvaa. Miksi ihminen, joka on jo valmistautunut henkisesti siihen, että kaikki menee pieleen, tappaisi itsensä?

Juttelin jokin aika sitten kirjailija Riku Korhosen kanssa. Olin lukenut Chandlerin Pitkät jäähyväiset, ensimmäistä kertaa alkukielellä. Kirja on masentunut ja masentava. Ei ihme, että Altmanin elokuvaversion lopussa Philip Marlowe ampuu ainoan ystävänsä, pettymys tämän toimintaan, petokseen, on ollut liian suuri. Marlowe, ainoa kunnollinen ihminen koko elokuvassa, on menneen maailman jäänne, jolla ei ole mitään sijaa uudessa maailmassa. Riku ei ollut koskaan lukenut kirjaa, vaikka oli nähnyt elokuvan. Sanoin: "Tykkäisit siitä, se on aika masentavaa luettavaa." Riku hymyili innostustaan peitellen ja sanoi sitten: "Mikähän synkissä kirjoissa niin vetoaa? Sellaisen lukeminen on ihmeen vahvistavaa."

En voinut kuin nyökytellä, sillä rakastan synkkiä ja lohduttomia kirjoja yli kaiken. Olen lukenut niitä koko ikäni. En koe silti olevani mitenkään synkkä ihminen enkä pidä itseäni pessimistinä tai ihmisvihaajana. Olen tehnyt kolme lasta ja uskon, että se kannatti. Mutta heitä (suurimmaksi osaksi) rakkaudella koko päivän silmäiltyäni saatan kuitenkin hyvillä mielin lukea jotain, jossa ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa.

Ehkä juuri sen takia jaksankin seuraavana päivänä paremmin.

Eniten rakastamani kirjallisuudensuuntaus tottelee nimeä "noir". Se on kieltämättä häilyvä termi, jolle ei löydy pitävää määritelmää. Sitä voisikin hyvin verrata pornoon: tunnistan noirin kun näen sen. Omassa mielessäni noir on jotain sukua kovaksikeitetylle dekkarille sekä 1940-1950-lukujen film noirille, väljälle tyylilajille, jota harjoitettiin maailman eri maissa (ei siis pelkästään Hollywoodissa!) suurin piirtein samaan aikaan. Kumpikaan ehto ei kuitenkaan ole välttämätön. Noir on useimmiten lajityyppikirjallisuutta, mutta sen ei tarvitse olla sitäkään. Monet sanovat, että ensimmäiset noir-kirjat olivat Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Conradin Pimeyden sydän. (Kummastakin on kylläkin tehty tai yritetty tehdä film noir -henkisiä elokuvasovituksia.)

Conradin romaanissa eversti Kurtz sanoo kuollessaan: "Kauhu! Kauhu!" Se sopii varmasti kaikkien rakastamieni noir-kirjojen päähenkilöiden suuhun. Päähenkilö katsoo pimeyteen ja pimeys katsoo häneen takaisin. Tässä oikea noir eroaa hyvin paljon siitä muoti-noirista, josta kustantajat ja markkinointihenkilöt nykyään puhuvat. Lässytetään esimerkiksi Scandic Noirista, joka kuulostaa enemmän hotelliketjun sisustukselta kuin synkiltä dekkareilta. Noir ei ole sitä, että alkoholisoitunut komisario ottaa kiinni sarjamurhaajia. Oikea noir olisi sitä, että komisario sekoaisi sarjamurhaajaa jahdatessaan, uhraisi oman perheensä tai muita sivullisia päästäkseen pahikseen kiinni ja tuhoutuisi siinä sivussa.

Kyse ei kuitenkaan saisi olla pelkästä itsetarkoituksellisesta rankistelusta, vaikka sellainenkin voi toisinaan tyydyttää syvän sielun. Parnasson esseessä Kari Hongisto siteeraa ranskalaista kirjailijaa ja ajattelijaa Romain Rollandia, joka on kirjoittanut: "Matalat sielut eivät voi käsittää, minkä lohdun tuottaa onnettomalle tämä rajaton murhe. Kaikki suuri on hyvää, ja kun tuska on saavuttanut huippunsa, se vaikuttaa vapauttavasti." Kun Charles Willefordin romaanin The Woman Chaser lopussa päähenkilö, lipevä sosiopaatti joka on samalla kirjan ainoa fiksu tyyppi, pukeutuu joulupukkiasuun ja polttaa käytettyjen autojen kauppansa, lukija tuntee olonsa todella vapautuneeksi ja uudistuneeksi.

Amerikkalainen rikoskirjailija Gar Anthony Haywood kirjoitti vastikään blogikirjoituksen aiheesta ja totesi, että noir-kirjailijan pitää olla kestävää lajia: hän kirjoittaa kirjoja, joissa hyvikset ovat yhtä kamalia kuin pahikset ja joissa ei voi olla onnellista loppua. Noir-kirjailija ei voi koskaan saada sellaisilla kirjoilla laajaa lukijakuntaa, saati tulla bestselleristiksi. Nykyään suosituissakin dekkareissa toki on synkeitä juttuja, vaikkapa lasten hyväksikäyttöä ja kidutusta, mutta kirjan loputtua maailma tuntuu palanneen raiteilleen, ainakin suurelta osin. Ainakin kaikki alkaa aina uudestaan kirjasarjan seuraavassa osassa ja komisariolla on jälleen alkoholiongelma.

Parhaat noir-romaanit saavat lukijan olemaan jatkuvasti epäonnistuvan luuserin tai hirviöksi paljastuvan hyviksen puolella. Eikö sheriffi Lou Ford olekin ainoa järkevä ihminen Jim Thompsonin kirjassa Tappaja sisälläni? Erinomaisesti onnistuu myös Jason Starr, jonka päähenkilö romaanissa Fake I.D. on sosiopaattinen baarimikko, joka osallistuu laukkakisahuijaukseen ja ajautuu syvälle petoksen ja itsepetoksen kierteeseen. Lukija tsemppaa häntä kuitenkin koko kirjan ajan, samalla vähän inhoten itseään. Noir-kirjan (tai -elokuvan) testi onkin tämä: miten lukija saadaan pitämään epämiellyttävästä päähenkilöstä, joka tekee epämiellyttäviä asioita? Noirin viehätyksen voisi ilmaista kuvailemalla kirjoja näin: tekee mieli kääntää katse pois, mutta ei pysty. (Jotkut noir-kirjailijat, kuten Brian Evenson, tosin pyrkivät kokonaan pois kaikenlaisesta samastumisesta. Suosittelen lämpimästi kirjaa The Open Curtain, jonka keskiössä on hulluksi tuleva mormoniteini.)

Juuri tämän vuoksi Philip Marlowe -tarinat eivät ole oikeaa noiria, vaikka monia Marlowe-filmatisointeja pidetäänkin film noirin lähtölaukauksina. Marlowe ei koskaan paljastu pahikseksi, ja vaikka hänessä on luuserin piirteitä, hän saa asiat järjestymään. Pitkät jäähyväiset tulee lähimmäksi noiria, mutta vaadittiin ikonoklasti Altman, että tarinasta tuli riittävän synkkä. (Hän vain vetää maton tarinan alta surman jälkeisessä lopetuksessa, jossa Marlowe soittaa minikokoisella huuliharpulla "Hooray for Hollywoodia". Siitä tulee olo, että Altman ei loppujen lopuksi uskalla olla kertomansa takana.)

Raymond Chandlerin kirjoja on pitänyt noirina pitkän linjan kirjoittaja ja kriitikko Kyösti Salovaara. Hän arvioi uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä toimittamani Kaikki valehtelevat -kirjan ja kirjoitti siitä vielä blogissaan. Kaikki valehtelevat on kokoelma uudehkoa amerikkalaista ja brittiläistä noiria, ja se on täynnä tylyjä rikosaiheisia novelleja, mutta on siellä muutakin: huumoria, parodiaa, melankoliaa, huolta ihmisen tilasta. (Kirjasta voi lukea enemmän täältä.) Silti Salovaara piti kirjaa nihilistisenä, se kun ei anna "maailmalle mahdollisuutta", kaikki on pelkästään kamalaa ja synkkää. Tätä nihilismiä hän piti mahdollisesti pelkkänä vitsinä, väärin tehtynä pastissina alkuperäisestä film noirista.

Olen aina arvostanut Salovaaraa. Luin hänen tekstejään jo 80-luvulla, kun tein Chandlerista esitelmää yläasteella - hänen esipuheensa löytyy Syvän unen uusintapainoksesta vuodelta 1986. Luin sen jokin aika sitten uudestaan, se on edelleen hyvä teksti. Mutta tätä noir-asiaa Salovaara ei tunnu oikein tuntevan. Hän ihmettelee esimerkiksi Kaikki valehtelevat -kirjan takakansiteksteissä ja esipuheessa käytettyä neonoir-sanaa, vaikka sitä on käytetty jo 80-luvulta saakka, vaikkapa David Lynchin elokuvien kohdalla. (Wikipedian listaus neonoir-elokuvista ei ole valitettavasti käyttökelpoinen, siellä on kaikenlaista perus-actionia Tappavasta aseesta alkaen.)

kansi: Jenni Jokiniemi

Salovaara olettaa, että jos puhuu noirista, puhuu samalla myös film noirista, vaikka asioilla ei ole välttämättä muuta yhteistä kuin nimi. Noir on irtaantunut film noirin perinteestä jo tovin aikaa sitten, vaikkapa sellaisissa elokuvissa kuin Cutter's Way ja Murhan sävel (eli Fingers). Charles Willefordin ja James Crumleyn kirjoillakaan ei juuri mitään tekemistä ole alkuperäisen film noirin kanssa. Päällekkäisyyttä tietysti on, kuten vaikkapa Chinatownissa, joka sekä hyödyntää vanhan film noirin tyyliä että luo tarinalle yksityisetsivästä uutta, synkempää sisältöä.

Sillä juuri siitä on kyse, synkästä sisällöstä. Jos elokuva tai kirja loppuu onnellisesti, se ei ole oikeaa noiria. Jos maailmalle antaa mahdollisuuden, se ei ole oikeaa noiria. Ja kuitenkin samalla juuri tämän peräänantamattomuus saa minut lukijana tuntemaan syvää tyydytystä. Se on jotain sukua kauhulle ja samalla jotain sukua tragedialle. Kuten Romain Rolland sanoi: mitä pidemmälle synkkyys etenee, sitä vapautuneempia tunnemme olevamme.

Tähän sopivat myös filosofi Schopenhauerin sanat, joita Kari Hongisto Parnasson jutussaan siteeraa: ihminen "rakastaa hätää, kärsimystä, kipua, pelkoa ja (...) pitkästymistä täynnä olevaa olemassaoloaan, jonka objektiivisesti tarkasteltuna tulisi olla hänelle vastenmielinen". Kuulostaa noir-kirjalta!

Tässä muuten vielä alan asiantuntijan, George Tuttlen hyvä ja tiivis kirjoitus aiheesta.

(Imagen sivuilla hetken aikaa ollut blogini lakkautettiin omasta pyynnöstäni. En löytänyt aikaa sellaisella bloggaamiselle, joka olisi sopinut Imageen, paloin halusta kirjoittaa paljon vapaammin ja enemmän omista töistäni - oikein tai väärin, ajattelin ettei tuollaisessa blogialustassa pitäisi promota vain omia töitään. Oli miten oli, postaan tänne nyt ensiksi Imagen sivuilla olleet bloggaukseni, sitten siirryn taas johonkin muuhun. En jaksa etsiä näihin linkkejä tai muutakaan, menkööt sellaisenaan. En jaksa myöskään kuvia laittaa.)

Todd Morrisin ohjaama A Gun for Jennifer (1997) on kadonnut elokuva – ainakin melkein. Se kiersi elokuvafestivaaleita 1990-luvun puolivälissä ja käväisi Suomessakin, ilmeisesti ainakin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla sekä Jyväskylän Kesässä. Tekijät myös kävivät Suomessa ja antoivat haastattelun ainakin Gorehound-lehdelle. Sen jälkeen tapahtui jotakin. Elokuvaa ei koskaan virallisesti laskettu teatterilevitykseen eikä siitä ole missään vaiheessa tehty minkäänlaista kotivideojulkaisua. Tekijöiltäkin elokuvan filmikopiot katosivat maailman turuille. Elokuvan maine on tällaisesta tietysti kasvanut. Kukapa nyt ei haluaisi nähdä elokuvaa, jossa stripparibaarin naiset silpovat miehiä? gunforjennifer

Turkulainen filmikeräilijä kuitenkin onnistui ostamaan itselleen kopion jokin aika sitten, ja Turun elokuvakerho esitti sen tämän viikon tiistaina pienelle yleisölle. Kaukana ovat ne ajat, jolloin tällaiset harvinaisuudet vetivät elokuvasalit täyteen. Olin paikalla, vaikka kuulin elokuvasta ensimmäistä kertaa vasta noin kaksi kuukautta sitten. (Jos olin siitä 90-luvulla kuullut, olin unohtanut elokuvan tyystin. Monille festarihiteillehän tapaa käydä niin, että niistä puhutaan etukäteen enemmän kuin jälkikäteen.)

A Gun for Jenniferiä ei ole aika kohdellut hyvin. Elokuvassa ei ole kummoista juonta. Henkilöt jäävät etäisiksi tai ovat stereotyyppejä, joita ei ole juuri pohdittu. Suurin osa repliikeistä huudetaan, mikä käy katsojalle ennen pitkää rasittavaksi. Näyttelijät ovat parhaimmillaankin yritteliäitä amatöörejä. Kenenkään ura ei ymmärrettävästi ole tämän jälkeen juuri auennut, jotkut ovat tehneet jonkin verran töitä televisiossa. Kuvauksessa on paikoitellen hyvää katu-uskottavaa särmää, mutta sisäkohtauksista on usein vaikea nähdä, mitä niissä tapahtuu. Tämä tietysti antaa tiettyä armollisuutta väkivaltakohtausten vaatimille erikoisefekteille. Elokuvan soundtrackilla on hyvää ysärisärmää, siinä soitetaan paljon esimerkiksi Tribe8-bändiä, jolta nähdään myös raju livekeikkapätkä. Myös tämä vähän vanhempi klassikko ilahdutti.

Elokuvan slogan kuuluu: ”Dead men don’t rape.” Pääosassa on väkivaltaista miestään Ohion Steubenvillestä (eli Stupidvillestä, niin kuin moni elokuvan henkilö tahallaan väärin kuulee) paennut nuori nainen, joka ottaa nimekseen Jennifer. Häntä esittää elokuvan toinen käsikirjoittaja, Deborah Twiss. Hän harhailee New Yorkissa ja on joutua raiskauksen kohteeksi, kun viiden naisen muodostama joukko pelastaa hänet. Toinen raiskaajista hakataan pesäpallomailalla, Jennifer pakotetaan ampumaan toinen, vastoin tahtoaan. Jennifer otetaan – tai pakotetaan – mukaan jengiin, joka päästää päiviltä naisia väkivaltaisesti tai muuten vähättelevästi kohtelevia miehiä. Naisjengin julkisivuna toimii räkäinen strippiluola, ja elokuvassa saadaan myös kohtaus, jossa naiset yltyvät ivaamaan ja pahoinpitelemään kahta nuorta miestä, nämä kun kourivat ja nimittelevät naisia. Lopussa hyökätään lapsipornokuninkaan kaupunkipalatsiin, jossa pidetään silpomisorgioita. Body count kliimaksissa on aikamoinen.

Tässä vaiheessa joku voisi kaivaa esille Valeria Solanas -kortin. Elokuvan naisporukka kastroi miehet, joille haluaa antaa opetuksen. Miehet on elokuvassa kuvattu lähes poikkeuksetta vastenmielisiksi hyypiöiksi, joille ei sovi toivoakaan hyvää loppuelämää. Ainoat poikkeukset ovat pari poliisia, mutta ei heitäkään minään profeministeinä voi pitää. A Gun for Jennifer sotii Hollywoodin konventioita vastaan myös siinä, että kenellekään naisista ei ole kirjoitettu romanssia miehen (tai naisen) kanssa.

A Gun for Jennifer ei kuitenkaan juhli naisten kastraatioprojektia. Elokuvassa tehdään tiettäväksi, että naiset ovat henkisesti häiriintyneitä, seksuaalisen hyväksikäytön ja perheväkivallan uhreja. (He myös tekevät tämän tiettäväksi käyttäytymällä koko ajan kuin sekopäät ja huutamalla hysteerisesti toistensa päälle, mutta tämä on yhtälailla käsikirjoituksen ja henkilöohjauksen ongelma.) Elokuvassa onkin jotain samaa kuin Mary Harronin Valerie Solanas -kuvauksessa I Shot Andy Warhol, kummassakaan ei kuvata naispäähenkilöit siloitellen eikä heidän teoillaan juhlita. Naisia ei A Gun for Jenniferissä kohtaa myöskään onnellinen loppu, vaikka toisaalta loppukliimaksin jälkeinen lyhyt vinjetti antaa olettaa, että elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa.

A Gun for Jenniferillä on harvojen sen nähneiden kommenttien perusteella hiukan posttarantinolaisen elokuvan maine, mutta Tarantinoon yhdistetty cool ja svengaava väkivalta ei ole elokuvan ja sen tekijöiden juttu. Enemmänkin se muistuttaa vaikkapa Shirley Clarken (The Connection), Paul Morrisseyn (Mixed Blood) tai Nick Gomezin (Laws of Gravity) kaduilla, kujilla ja takapihoilla kuvattua rosoista ultrarealismia. Todd Morrisin ja Deborah Twissin elokuva kärsii kuitenkin väkivaltakohtauksistaan, joissa mennään usein rutkasti fantasian puolelle, varsinkin lopun orgioissa. Päitä räjähtelee, mutta nähty väkivalta ei tunnu oikein miltään, ehkä pikkuisen yököttävältä kohdassa, jossa lapsipornokuninkaan työntekijä nuolee viillellyn naisen sisäelimiä. Tavallinen Walking Deadin jaksokin tuntuu väkivaltaisemmalta. A Gun for Jennifer kertookin paradoksaalisesti viattomammasta ajasta, jolloin tällainen väkivalta oli piilotettu marginaaliin. Elokuva ei ole yksiselitteisesti feministinen, mutta ei se myöskään ole eksploitaatiota, niin kuin jotkut kommentit esimerkiksi IMDb:ssä antavat ymmärtää. Siihen A Gun for Jennifer on liiaksi häiriintyneiden päähenkilöidensä puolella.

Tarinalla on onnellinen loppu. Kun turkulainen filmikeräilijä otti yhteyttä elokuvan tekijöihin esitysluvan saadakseen, nämä luonnollisesti ilahtuivat kovasti. Dvd-julkaisu on kuulemma viimeinkin tulossa. Lisäksi elokuva esitettäneen myöhemmin Tampereen Cinemadrome-tapahtumassa.

Kansa (vai pitäisikö sanoa ”kansa”?) on äänestänyt ja päättänyt, että Suomi palaa menneisyyteen. Lähimenneisyys ulottuu jonnekin 90-luvun alkuun, aikaan ennen lamaa. 80-luku näyttäytyy turvallisena aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin, oli Kekkonen ja Mauno Koivisto. Oli töitä eikä nurkissa vetelehtinyt maahanmuuttajia riesaksi asti.

Monia 80-luvun kotimaisia elokuvia luonnehtiikin kaipuu päästä pois, jonnekin avarampiin tiloihin, jonnekin pois ahdistavasta yhtenäiskulttuurista. Tämä näkyy niin sellaisissa kalkkunoissa kuin Insiders kuin vakavissa taide-elokuvissakin, kuten vaikkapa Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Da Capossa, joka kertoo viulisti Heimo Haiton tarinaa. Elokuvassa vieraillaan Hollywoodissa, jonne suomalaiset tuovat omat ahdistuksensa – sielläkään ei pääse mitään pakoon.

Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa tunne on todella käsinkosketeltava. Varsinkin Akin elokuvissa tämä näkyy. Ne loppuvat usein siihen, että yritetään lähteä Suomesta pois (vaikka sitten soutuveneellä, kuten Calamari Unionissa) tai siihen, että lähteminen Suomesta epäonnistuu. Näin käy vaikkapa Rikoksessa ja rangaistuksessa, jonka lopussa Markku Toikan esittämä Rahikainen, suomalainen versio Dostojevskin Raskolnikovista, löytää vapautensa tai pikemminkin mielenrauhansa vankilasta. Jos on kerran ollut täi kaiken aikaa, niin kuin Rahikainen sanoo, on kai parempi ettei ole ihmisten keskuudessa. Rahikainen on elokuvan alussa tappanut liikemies Honkasen, joka myös oli täi, Rahikaista pahempi – vaikka sitä, miksi ja millä tavalla, elokuvassa ei koskaan kunnolla kerrota. Samanlainen tapaus on Kaurismäen ystävän ja työtoverin Pauli Pentin tyylikäs rikosdraama Pimeys odottaa (1985), jossa Pekka Valkeejärven tylysti esittämä nuori mies sekaantuu tahtomattaan typerään rikosdraamaan. Elokuvassa käydään koko ajan lentokentillä ja juna-asemilla, mutta koskaan ei päästä pois. Lopussa vain kaksi ihmistä ampuu toisensa turhaan tyhjällä kadulla.

Vuosikymmenen masentavimmat elokuvat ohjasi kuitenkin Pekka Hyytiäinen. Hänen kolmen pitkän elokuvansa katsojamäärät jäivät hiukan yli tuhanteen, mutta niistä viimeinen, MP – minä pelkään (1982), on nyt uusintakierroksella kerännyt enemmän katsojia kuin alun perin, jolloin sen näki noin 300 ihmistä. Se on vuosikymmenensä rohkeimpia kotimaisia elokuvia, joka on syyttä suotta jäänyt tuntemattomaksi kuriositeetiksi.

Elokuva nousi esille muutamia vuosia sitten Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (silloin arkiston) sarjassa, jossa esitettiin 80-luvun kotimaisia elokuvia. Sen näki kriitikko Eero Tammi, joka kirjoitti Facebookissa, että elokuva on kuin yhdistelmä Tarkovskin Stalkeria ja Nicolas Roegin Kauhunkierrettä (eli Venetsiaan sijoittuvaa kauhuelokuvaa Don’t Look Now). Tammi ei liioitellut: MP – minä pelkään on todella hätkähdyttävä ja omaperäinen elokuva. Vaikka se ei ole täydellinen – kaukana siitä -, siinä on sellaista synkkää voimaa, johon ei ole moni elokuvantekijä Suomessa yltänyt. Tai muukaan taiteilija. MP muistuttaa paikoitellen videotaidetta, mutta päihittää näkemäni saman ajan suomalaiset videotaideviritelmät – tai muunkin kokeellisen elokuvan – mennen tullen silkassa pelottavuudessaan.

Hyytiäisen aiemmatkin elokuvat olivat kiinnostavia, mutta kaukana MP:stä. Hyytiäisen pitkä esikoinen Kirje (1978) on jahkaava ja liian pitkä psykologisen jännärin tapainen ja siinä on vain muutamia kohtia, joissa Hyytiäisen myöhemmin puhjennut visionäärisyys näkyy. Kauhuelokuvaa Kirje lähestyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilö näkee metsässä mustaan pukeutuneen hahmon, josta ei tiedä, kuka tämä on. Yksinkertainen idea muuttuu Hyytiäisen käsissä tärisyttäväksi hetkeksi. Kirjettä olisi voinut helposti lyhentää ainakin puolella tunnilla eikä katsoja olisi huomannut minkään puuttuvan. Yksi kiinnostava aspekti elokuvassa on: siinä puhutaan samanlaisella sävyttömällä nuotilla kuin Kaurismäen elokuvissa. Tätä ihmeteltiin aikalaiskritiikeissä ja ratkaisua pidettiin amatöörimäisenä ja monotonisena. Kirjeessä Hyytiäisen apulaisohjaaja oli Pauli Pentti, josta sittemmin tuli Kaurismäen työtoveri ja käsikirjoittaja. Pentti on kertonut, että ajatus sävyttömästä, ”kaurismäkeläisestä” dialogista oli osittain hänen – ehkä sen alkusysäyksenä ovat toimineet Hyytiäisen kanssa käydyt keskustelut.

Hyytiäisen seuraava elokuva, alle tunnin mittainen i + i (1981) oli sitten jo jotain ihan muuta. Hyytiäinen kirjoitti päiväkirjassaan päättäneensä ensimmäisen elokuvansa huonon vastaanoton jälkeen, että nyt hän ei pidättele mitään, hän päästäisi kaiken luovuutensa irti. i + i onkin elokuva, jossa ei ole perinteistä juonta juuri nimeksikään. Elokuva on kai jonkinlainen jännäri sekin, mutta epäselvää on, minkä puolesta pitäisi jännätä. Päähenkilö on Pekka Valkeejärven äkäisesti esittämä (nuori Valkeejärvi olisi muuten pärjännyt jossain Scorsesen elokuvassa) opiskelija, joka on mukana itsemurhia taltioivassa valokuvaprojektissa. Elokuvan alussa hän yrittää raiskata naisen, ja keskivaiheilla häntä lähestyy epämääräinen mies, joka väittää olevansa naisen aviomies. Lopussa Valkeejärven hahmo yrittää uutta raiskausta. Sitä ennen on nähty erittäin rakeisella filmillä kuvattu kohtaus, jossa Valkeejärvi ilmeisesti pahoinpidellään, kun hän yrittää kysellä toisen raiskauksen taustoja rantojen vähäpuheiselta mieheltä.

i + i:n alussa ja lopussa kuva on oudosti värittynyt, värit ovat vastavärejä. Kuulemma kyse on laboratorion virheestä, mutta Hyytiäinen oli sitä mieltä, että antaa olla, juttu toimii hyvin juuri noin. Sattumanvaraisuus voi joskus luoda hienoa kokeellisuutta.

Mutta i + i on sekin vielä kaukana MP:stä. Samaa on se, että katsoja ei ikinä kunnolla tiedä, mistä elokuva kertoo. MP:ssä nähdään kahta ilmeisesti erillistä tapahtumaketjua, jotka kuitenkin unenomaisesti limittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä nähdään pelottavia ja hypnoottisia kuvia sodasta – lavetilla kääntyvät ohjukset, kaupungin yllä lentävät koneet, maassa sätkiviä ihmisiä -, toisessa nähdään tavallinen perhe viettävänsä aikaansa mökillä. Sota löytää tiensä mökillekin sotaharjoitusten ja eksyneen sotilaan myötä. Sota tuo mukanaan myös unet, joita mökin asukkaat alkavat nähdä, kukin vuorollaan. Hyytiäinen kuvaa unia samantyyppisinä mustavalkoisina kuvina kuin sotaakin. Mökkiläiset myös katsovat sotauutisia televisiosta – joskaan uutislähetys ei aivan noudattele perinteistä tv-dramaturgiaa. Se muistuttaa enemmänkin Blair Witch Projectin tai jopa itävaltalaisen Angstin tyyppistä kauhuelokuvaa, jossa kamera menee paikkoihin, joihin ei ole lupa mennä.

Hyytiäinen leikkaa tapahtumien sekaan epäselviä kuvia sätkivistä ruumiista, ohjuslavetista (jostain syystä juuri tämä nostaa ihokarvat pystyyn), autiossa tehdasmaisemassa kulkevista huppupäisistä miehistä, jotka kiduttavat mökillä olevan perheen isää… Suunnattomassa lähikuvassa rohtuneet huulet lukevat ääneen hämäräperäistä runonpätkää. Lähikuvat silmistä viittaavat katsomisen tematiikkaan, mutta Hyytiäinen jättää tämänkin epäselväksi – ehkä tarkoitus on viitata siihen, että länsimainen ihminen vain katsoo passiivisesti ympärillään tapahtuvaa hävitystä. Elokuvan ahdistus liittyy ydinsotaan, joka tuolloin 80-luvulla tuntui alkavan minä hetkenä hyvänsä, mutta myös puhumattomuuden ja hiljaisuuden kulttuuriin. Yhtenäiskulttuuri esimerkiksi television muodossa ei vastauksia anna.

MP – minä pelkään ei ole täydellinen elokuva. Näyttelijätyöskentely on haparoivaa, Pekka Valkeejärvellä on kasvoillaan outo tekoparta, jota ei selitetä mitenkään, metsään eksyneen sotilaan hahmo ja hänen sekoamisensa on hahmotettu epäselvästi, joko tahattoman koomisesti tai koomisuutta tapaillen. Mutta vaikutus on silti järisyttävä. Kun elokuvan alaotsikko (”MINÄ PELKÄÄN”) lopussa iskeytyy valkokankaalle, on kuin katsojaa itseään olisi lyöty palleaan. Olisi jännä kuulla, mitä ne 300 rohkeata ajattelivat, jotka kävivät MP:n ensi-iltakierroksella katsomassa. Kritiikki oli pääsääntöisesti hyvää, mutta kyse olikin ammattikatsojista – jotka hekään tosin eivät aina osanneet käsitellä Hyytiäisen poikkeuksellista kuva- ja äänikerrontaa.

MP jäi Hyytiäisen viimeiseksi elokuvaksi. Hän sai kuvattua noin puoli tuntia uutta elokuva Saari 16, jossa hän pätkät nähneiden mukaan vei MP:n tyyliä vielä pidemmälle. Ilmeisesti alkoholi vei Hyytiäisen lopulta. Hän kuoli vuonna 2008 näkemättä, että hänen elokuvansa kaivettiin esille arkistojen kätköistä. Hyytiäinen tuotti teoksensa itsenäisesti, joskin MP sai elokuvasäätiön tukea 67 000 markkaa, ilmeisesti ensimmäisenä hänen elokuvistaan. Pitkäjänteiset apurahat olisivat voineet taata hänelle paremmat mahdollisuudet tavoitella visiotaan. Nyt tehtävä jäi puolitiehen, juuri kun Hyytiäinen oli löytämässä omat lahjansa ja tavan käyttää niitä hyväksi.

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miksi apurahasysteemiä pitäisi kehittää, ei lakkauttaa tai supistaa, niin kuin eräät tahot ovat ehdottaneet. Pienet katsojamäärät eivät tarkoita sitä, etteikö teos voisi olla järisyttävä tai uutta luova. Suomen hyvä arkistolaitos pitää huolen siitä, että obskuureimmatkin teokset voivat tavoittaa otollisen yleisön vielä vuosikymmenien päästä. mp-juliste

Kiitos tiedoista Markku Oikkoselle! Tässä vielä kaksi linkkiä: Paavo Ihalainen arvioi Elitistissä MP:n ja elokuvakerho Montaasin Hyytiäis-retrospektiivin esittely.

Jimi Tenor on suomalaisen musiikin monitoimimies, joka on tehnyt niin jazzia, eklektroa, afrobeatia kuin kylmäkiskoista diskopunkiakin (eka bändi Jimi Tenor and His Shamans) – tai oikeastaan näiden kaikkien sekoitusta, synkretististä maailmanmusiikkia, joka ei tottele mitään genreluokituksia. Lisäksi Tenor teki 90-luvun lopulla oman vaatemalliston (muistan kerran nähneeni jollain päälläkin Tenorwearin verkkarit!).

Kaikessa, mitä Tenor tekee, onkin vahvaa ITE-henkeä. Musan ja vaatteiden lisäksi hän on tehnyt elokuvia, joissa näkyy tietty auteuristinen ote. Sittemmin Radiomafian toimittajaksi nousseen Jusu Lounelan kanssa hän teki elokuvat Dr. Abortenstein (1992), Painimies I-II (1992-1993) ja Urinator (1994), jotka ovat vanhojen scifi- ja kauhuelokuvien härskejä parodioita. Näin elokuvat tai ainakin joitain niistä kauan sitten Tampereen YO-talolla järjestetyssä Club Telexissä, mutta varsinaisia muistikuvia niistä ei ole.

Tätä kirjoitusta varten onnistuin hommaamaan vhs-kasettina Dr. Abortensteinin. Se on hämmentävä kauhuelokuvaparodia, joka kaiken sähläyksen keskelläkin onnistuu osoittamaan, että sen tekijöillä on lahjakkuutta. Kuvakulmat ja kompositiot kertovat, että mistään taitamattomista tumpeloista ei ole kyse. Valaistuksen kovuuskin käännetään voitoksi, vaikka ei elokuvalla mitään kuvaus-Jussia voiteta.

Katsomallani vhs:llä Dr. Abortenstein jakaantuu kahteen keskenään erilaiseen jaksoon. Ensimmäinen on mustavalkoinen ja äänellä varustettu – siinä on sekä dialogia että musiikkia. Jälkimmäinen jakso on värillinen ja täysin mykkä. En tiedä, onko tämä ollut tarkoituksellista, vai onko kyse jostain keskeneräisestä demosta. Jimi Tenor kertoi, että hänellä itsellään elokuvia ei tämän lisäksi enää ole. Kansallisella audiovisuaalisella instituutilla on kuulemma kopio Urinatorista.

Dr. Abortenstein kertoo 1920-luvulla Transilvaniassa eläneestä hullusta tohtorista ja tämän apurista, jotka kaivavat yöllä ruumiita ylös haudoista. Kun tämä ei enää tunnu onnistuvan, tohtorimme alkaa tehdä kokeita raskaana olevilla naisilla saadakseen synnytettyä geenihirviön. Tohtori saattaa oman rakastettunsa raskaaksi muunnellulla peniksellään (kohtauksessa tohtoria esittävä näyttelijä työntää Sloggi-alushousuisiinsa maksan ennen kuin vilahtaa peittojen alle), ja lopulta pitkällisessä synnytyskohtauksessa, rööriroopea avuksi käyttäen maailmaan saatetaan noin kaksivuotiaan kokoinen vauva, jolla on valtava kyrpä. Värillisessä toisessa jaksossa sittemmin suureksi kasvanut geenihirviö saalistaa naisia Timisoaran (!) hautausmaalla ja raiskaa näitä. Raiskaajaa jahtaa myös isien ja veljien kostosakki, mutta loppunsa hirviö kohtaa kolmen nuoren naisen kynsissä.

Loppujakso on alkujaksoa huomattavasti mielenkiinnottomampi, vaikka nopeassa kollaasijaksossa, jossa tappaja kokee elämänsä orgasmin, on kiinnostavaa hullua vimmaa, joka ylittää teoksen lähtökohdat. Kohtauksissa, joissa leikataan äkillisesti kuvia erektiosta, on samanlaista tuntua. Elokuvassa on monenlaisia vaikutteita erilaisista kauhuelokuvista, alun hautausmaajaksoissa näkyy saksalaisen ekspressionismin vaikutusta, myöhemmin tulee mieleen Walerian Borowczykin häiriintynyt ja hieno Tri Jekyllin naiset, joskaan en tiedä, onko Tenor nähnyt sitä. Elokuvassa nähdään myös jokin Tenorin rakentama laite – hänhän on suunnitellut ja rakentanut Bonk-henkisesti omia koneitaan jo pitkään.

Tenorin seuraava elokuva olikin aivan erilainen. Sähkö (1995) on vapaasti improvisoiden tehty 16-millisellä filmikameralla kuvattu dokumentin tapainen. Elokuvan keskiössä on nimen mukaisesti Sähkö Recordings, Turussa vuonna 1993 perustettu levymerkki, joka on erikoistunut julkaisemaan kokeellista minimalistista elektronista musiikkia. Elokuvassa näyttäytyvät ja esiintyvät niin Panasonic (josta myöhemmin tavaramerkkikiistojen takia tuli Pan Sonic), Ø, Hertsi, Mono Junk, Hertsi, IFÖ kuin Tenor itsekin. Tenor oli vuotta aiemmin levyttänyt jazzalbumin Europa Sähkön Puu-alamerkille. Elokuvassa seurataan ”bändien” harjoittelua Turun Kupittaan nyttemmin puretuissa teollisuusrakennuksissa sekä Yhdysvaltain kiertuetta.

Blast First -levy-yhtiö julkaisi elokuvasta VHS-kasetin, joka on todellinen harvinaisuus. ”Suitably abstract portrait of the Finnish techno label in itse prime”, on kirjoittanut FACT-lehti, joka on kutsunut elokuvaa myös ”elektronisen musiikin dokumenttien pyhäksi Graaliksi”. Jimi Tenor ja Jori Hulkkonen ovat esittäneet elokuvaa säestettynä, lisäksi elokuva on kerran nähty Turussa Suomalaisen elokuvan festivaalilla.

Sähkössä näkyvät täysin toisenlaiset vaikutteet kuin Dr. Abortensteinissa ja muissa kauhuräpellyksissä. Tässä Jimi Tenor, joka kuvasi itse koko elokuvan, käyttää, ehkä yhtenä ensimmäisistä suomalaisista, tahallaan huonoa ja suttuista kuvaa. Joitain keikkajaksoja on kuvattu niin, että Tenor kuvaa monitoria, johon tulee videokameran kuvaa meneillään olevasta keikasta. Kuva sumenee niin että siitä tulee itsessään esteettinen objekti. Samalla Tenor käyttää hyväkseen myös hiljaisuutta ja hitautta, Sähkö-elokuvassa on paljon kohtauksia, joissa ei tapahdu mitään – varsinkin lopussa, jossa Amerikan-kiertueesta väsyneet tyypit istuvat lentokentällä tai vastaavassa nimettömässä tilassa ja syövät vaisuina eväitään. Mitään selostustekstiä elokuvassa ei ole, joten se ei toimi perinteisenä dokumenttina, mutta sen ei tarvitsekaan.

Viime vuoden lopussa Night Visions -festivaalilla nähtiin Jimi Tenorin ja toisen musiikin monitoimimiehen Jori Hulkkosen pitkä elokuva Nuntius. Siinä näkyvät uudestaan Dr. Abortensteinin tunnelmat ja vaikutteet, mutta paljon pehmeämmässä muodossa, väkivaltaa ei ole juuri lainkaan. Härskiyskin on muuttunut salonkikelpoiseksi taiteellisuudeksi – tai ainakin melkein. Nuntius on scifi-elokuva, jonka alussa foliolavasteissa liikkuvat naamioidut tyypit lähettävät Gary Numanin näköisen miehen toiselle planeetalle, joka on ilmeisesti Maa. Mies, jota esittää jyväskyläläinen skenekasvo Tapio Normall, kulkee ympäri planeettaa ja lopulta vie takaisin lähtöplaneetalleen Maan multaa. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa mies saa palkinnokseen syödä ruokia kahden pöydällä alastomana makaavan ihmisen päältä.

Tenor ja Hulkkonen ovat sanoneet elokuvansa yhdistävän Ed Woodia, Spede Pasasta ja David Lynchiä. Ed Woodin vaikutteita näkyy kyllä Dr. Abortensteinissa (melkein yksittäisiä Plan 9 From Outer Spacesta napattuja kuvia myöten!), mutta ei mielestäni Nuntiuksessa, ellei sitten lavasteiden tahallisessa niukkuudessa ja naurettavuudessa. Spedeä Nuntiuksessa on Speedy Gonzales -länkkäristä napattu hiekkakuopassa kävely, David Lynchiä ehkä kaikenkattava epämääräisen kalvava tunnelma ja koherentin juonen puuttuminen. Ihan samanlaisiin sfääreihin Nuntiuksessa ei kuitenkaan päästä kuin vaikkapa Eraserheadissa tai Lost Highwayssa. Elokuvassa on kuitenkin vahvaa coolin tuntua, joka on varmasti peräisin Jori Hulkkoselta. Samaa cooliutta on tietysti myös Tenorinkin touhuissa, joissa ei niin tarkkaan mietitä, mitä tulee tehtyä, tärkeintä on tekeminen itse.

Nuntiuksen kerronnan keskeyttävät usein kohdat, joita eräs ystäväni sanoi ”näytönsäästäjiksi”: psykedeelisiä värimassoja, jotka muotoutuvat ja muuttuvat koko ajan. Näissä kohdissa Nuntius lähestyy hiukan videotaidetta, hyvässä ja pahassa. Ne toimivat livemusiikin säestyksellä, mutta on vaikea sanoa, jaksaisiko niitä katsoa esimerkiksi kotona telkkarista.

Yksittäinen elokuvantekijä, joka minulle Tenorin elokuvaurasta tulee mieleen, on Andy Warhol. Tenorin elokuvissa on samanlaista sekoitusta välinpitämättömyyttä ja innostusta kuin Warholin Factoryssa tehtailluissa filmeissä, vaikka Tenor ei venytäkään kestoa niin äärimmilleen kuin Warhol tekee (Sleep, Empire jne.). Tenoria ja Warholia yhdistää myös tapa sotkea sekoiluihinsa genre-elokuvaa (Warholin länkkäri Lonesome Cowboys, Warholin hoviohjaajan Paul Morrisseyn monet kauhu- ja rikoselokuvat). Selkeimmin Tenorin elokuvista warhollaisin on Sähkö, mutta Nuntiuksessa ja varhaisissa kauhuparodiassa on samaa henkeä kuin Lonesome Cowboysissa ja Morrisseyn elokuvissa (saisinpa joskus nähdä uudestaan Morrisseyn rikoselokuvan Mixed Blood!). Sähköä ja Nuntiusta yhdistävät kohtaukset, joita ei tarvitse katsoa kuin välillä vilkaisten – mikä taas on hyvin warhollainen idea.

Ennen kaikkea Warholia ja Tenoria tietysti yhdistää ulkonäkö. Tätä käytettiin hyväksi aikoinaan Club Telexin tapahtumassa, jonka julisteessa Tenoria oli käsitelty samalla tavalla kuin Warhol erivärisissä omakuvissaan. (Luulin, että minulla olisi tapahtuman juliste – olisin sen luonnollisesti tähän laittanut, mutta enpä löytänyt. Jos se vielä tulee vastaan, niin lisään myöhemmin.)

Olen ensi syksynä materialisoituvan kirjaprojektin takia lukenut 20 vuoden tauon jälkeen Vladimir Nabokovin Lolitaa. Se on edelleen hieno kirja, joka toimii ennen kaikkea kauniin ja täsmällisen tekstinsä ehdoilla, Nabokov leikittelee taitavasti rajalla, jonka toisella puolella on ylikirjoitettu kitsch. Samalla kirja osoittaa, että pedofiileistäkin voi kirjoittaa hauskasti – tämähän on aihe, johon monet kirjailijat vetävät rajan, pedofiileille ei voi nauraa.

Minulla on tässä nyt mielessä vain yksi pointti. Kun rupesin Lolitaa lukemaan, otin hyllystä kaksiosaisen pokkariversion, jonka olen joskus ostanut kirpparilta tai divarista. Pokkarilaitos on vuodelta 1975, ja siinä on pahamaineisen mauttomat kannet, ensimmäisessä miehen kädet lääppivät istuvan naisen reittä, toisessa miehen kädet kulkevat kohti naisen alushousuja. Kummassakin kuvassa näkyvät rinnat. Mikäs tässä, näinhän erotiikkaa aina on myyty – mutta eivät ne kyllä tähän teokseen sovi mitenkään. Luulisi, että kenelle tahansa runkkarillekin tulisi Lolitan lukemisesta limainen olo. Toisaalta voi vaatia jonkin verran lukutaitoa tajuta, että romaanin Dolores Haze ei ole aivan niin yhteistyöhaluinen kuin kirjan päähenkilö, Humbert Humbert, antaa kertomuksessaan ymmärtää. Sen verran hienovaraisesti Nabokov käyttää epäluotettavaa kertojaa.

Limainen pokkarilaitos on kuitenkin käsittääkseni kirjan täydellisin suomenkielinen laitos. Toinen sen suomentajista, Juhani Jaskari, on laitokseen korjaillut käännöstä. Jaskarin ja Eila Pennasen käännös on muutenkin erinomainen ja kestää lukemista edelleen, joidenkin anglismien väärinkäsityksestä huolimatta, mutta varmasti korjattu käännös on aina parempi. En ole tosin vertaillut eri laitosten sanavalintoja, joten en tiedä, paljonko korjailua on tapahtunut. Toisen osan lopussa ovat lisäksi Nabokovin omat jälkisanat, joissa hän kertoo kirjoitusprosessistaan ja niistä ”aistien tavoittamattomiin jäävistä koordinaateista”, joiden varaan romaani rakentuu, sekä sensuuritoimenpiteistä, joita kirja tuoreeltaan kohtasi 1950-luvun lopulla. Nabokov ottaa kantaa myös romaanin oletettuun eroottisuuteen: ”On aivan totta, että romaaniini sisältyy erinäisiä viittauksia perverssin henkilön fysiologisiin mielihaluihin. Mutta emmehän me sentään ole lapsia emmekä lukutaidottomia nuorisorikollisia, emme liioin englantilaisen sisäoppilaitoksen poikia, jotka yöllisen homoseksuaalisen mellastuksen jälkeen joutuvat sietämään sen paradoksin että heillä luetetaan antiikin klassikkoja puhdistettuina laitoksina.”

Lopusta löytyvät myös Juhani Jaskarin tekemät selitykset, joissa hän suomentaa kirjassa taajaan vilahtelevat ranskankieliset fraasit sekä selittää auki joitain hämäriä viittauksia (kuten ”läpivalaisupiirustukset”, jotka kerran kirjassa mainitaan). Viittausten selitykset ovat kiinnostavia ja olennaisia, koska Lolita itsessään on intertekstuaalisten viittausten verkosto, ja paljon jää tajuamatta, jos niitä ei ymmärrä. Kirjan voi toki lukea ilmankin.

Mutta jos nyt oikein olen käsittänyt, tätä laitosta ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Viime vuonna ilmestyneessä 12. painoksessa käytetään edelleen vuoden 1959 alkuperäistä suomennosta eikä Jaskarin korjailtua versiota. Nabokovin jälkisanat ja Jaskarin selitykset puuttuvat niinikään. Voisiko seuraavaa painosta tehtäessä muistaa myös tämä vuoden 1975 pokkarilaitos ja antaa sille viimeinkin arvokas ulkoasu?

Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten juttu uusista sukunimistä, joita ihmiset ovat ottaneet itselleen joko mennessään naimisiin ja halunneensa ottaa uuden, yhteisen nimen tai erotessaan ja halutessaan aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jutussa esiintyy esimerkiksi nimi Lumirotko, ja lisäksi siinä sanotaan, että ”sukunimen keksiminen on Suomessa uusi, kasvava ilmiö”.

Varmasti se on kasvava ilmiö, mutta uudesta ilmiöstä tuskin voi puhua.

Olen lueskellut joutohetkinäni viime aikoina kirjaa, jonka nimi on Suuri kansalaishakemisto. Kolmiosainen kirja on julkaistu 1960-luvun lopulla ilmeisesti niin, että jos on halunnut nimensä ja tietonsa kirjaan, on samalla lupautunut ostamaan kaikki kolme osaa. Saman tyyppisiä matrikkelihuijauksia oli paljonkin 1960-luvulla, ja ilmeisesti osittain niiden takia syntyi kuluttajansuojalaki – osallisuuksia kirjoihin myivät ovelta ovelle -kauppiaat, jotka eivät aina malttaneet kertoa koko diilin sisältöä.

Löysin taloyhtiön roskiksesta Suuresta kansalaishakemistosta osat kaksi ja kolme, ja olen kerännyt niistä outoja ja erikoisia etu- ja sukunimiä sekä niiden yhdistelmiä. Tämä varmasti kuulostaa aika nörtiltä puuhalta, mutta tapa on jäänyt siitä, kun teimme aikoinaan vaimon kanssa muutaman kirjan harvinaisista etunimistä. Lisäksi vanhojen nimien lueskelu antaa historiallista perspektiiviä. Nykyäänhän on tapana hiukan paheksuen naureskella lapsille annetuille individualistisille nimiyhdistelmille, mutta ennen sitä vasta osattiinkin! Mitähän nettikeskustelijat sanoisivat nimistä Armas Ensi-Aarre, Mertsi Lyylikki, Tröste Percy Gordon ja Yrjö Pellervo Pohjan-Rusko? (Viimeksi mainitussa Pohjan-Rusko on siis kolmas etunimi, ei sukunimi; ko. ihmisen veljelläkin oli sama nimi kolmantena etunimenään).

Historiallista perspektiiviä saa myös tähän sukunimiasiaan, sillä hakusanoissa ilmoitetaan myös ihmisten alkuperäiset sukunimet. Larja on alun perin ollut Lönnqvist, Larjontie Lund, Larkas Lindberg, Larjomaa Lindroos, Laurema Laurell, Nuorviita Nylund, Nuotio Nyholm, Nuotiomaa Nyström, Saanila Smalén, Salmenkylä Husgafvel, Suitiala Stigell, Östi Österlund ja niin edelleen. Osa tällä tavalla muodostetuista nimistä on sittemmin kadonnut, niiden kantajia on ehkä ollut vain mies ja hänen puolisonsa, jotka eivät sitten välttämättä ole saaneet lapsia, jotka olisivat kantaneet sukunimeä. (Muistutan muuten elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen nimestä. Hänhän oli alun perin Broman, mutta vaihtoi sukunimensä innostuttuaan Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjoista ja nelikätisestä miekkamiehestä Tars Tarkaksesta. Sukunimi on sittemmin kadonnut, Tarkaksen tytär on jonkun muun niminen.)

Suurin osa näistä vaihdetuista nimistä on alun perin ruotsinkielisiä. Melkein kaikki sukunimet on vaihdettu 1920- ja 1930-luvuilla (poikkeuksia toki on), jolloin Suomessa pyrittiin itsenäistymisen jälkeen ja nationalistisissa haaveissa pääsemään eroon kaikista ruotsalaisuuden jäänteistä. Tämä selittää aikakauden innon suomentaa sukunimi. Kaikki tällä tavalla keksityt sukunimet eivät tunnu enää järkeviltä, miksi esimerkiksi Östi olisi parempi tai suomalaisempi kuin Österlund? Nylundin tilalle tullut Nuorviita taas tuntuu keinotekoiselta. Joissain nimissä taas on käytetty hiukan väkinäisen tuntuisia suomalaisia päätteitä, kuten (käsittääkseni Lönnrotin keksimää) mo/mö-päätettä (Lautamo, ent. Lindberg) tai päätettä ma/mä (Oksama, ent. Oksman). Omalla tavallaan monet näistä nimistä ovat kuitenkin hienoja ja sointuvia.

Samantyyppistä nimenvaihtokulttuuria nähtiin tai ainakin tyrkytettiin sodan aikaan, jolloin valloitetun Karjalan asukkaita kehotettiin vaihtamaan sukunimenä suomalaisemmaksi. Meillä on kirjahyllyssä vaimoni vaarin peruja oleva Itäkarjalaisten nimiopas (Suomalaisuuden liitto 1942), jonka on Hannes Teppo koonnut. Teppohan teki sittemmin tärkeää työtä Kustaa Vilkunan kanssa nykyaikaisen nimilain kehittelyssä sodan jälkeen. Itäkarjalaisten nimiopaskin oli osa nimien modernisointityötä, joka jatkui vuoden 1949 nimilaissa, sillä teoksessa kehotetaan esimerkiksi siihen, että samaan sukuun kuuluvilla olisi sama sukunimi. Muutamia esimerkkejä Tepon keksimistä uusista sukunimistä: Lietsalmi, Lohjamo, Lylypää, Mervanen, Viertävä, Viesma, Virpimaa, Yrjönen, Öyrämö. Jos olisi vielä innokkaampi kuin minä, tarkistaisi Väestörekisterikeskuksen sivuilta, moniko Tepon ehdotuksista todella päätyi käyttöön.

Tepon teoksen lopussa on myös lista etunimistä, joilla vanhat karjalaiset vai venäläiset nimet tulisi korvata. Tässä muutamia esimerkkejä: Aamo, Ehvo, Herasto, Immo, Kaaro, Kivo, Lavo ja Miiro miehille, Ahri, Aula, Helä, Joutsikki, Kirkas, Sandra (ei kovin suomalaiskansallinen!), Vallikki ja Ylikki naisille. On seassa toki järkeviä ja tavallisiakin nimiehdotuksia, mutta kovin on hämmentävää lukea nimilistaa, jossa ehdotetaan Vsevolodin tilalle Vesiliitoa tai naisen nimeksi Mimerkkiä. Toki muinaissuomalaisen haltiattaren nimen, joka yleisemmin tunnetaan muodossa Mielikki, tulisi kelvata kenelle tahansa.

PS. Yhdessä kohtaa Suuri kansalaishakemisto on tarjonnut hyvät naurut. Kuka kukin on -teosten tapaan siinä on voinut ilmoittaa myös harrastuksensa. Säveltäjä Erkki Salmenhaaran harrastuksia olivat alkoholi ja autoilu.

Viime kevät oli huonoa aikaa kirjaprojekteille. Yksi käytännössä valmis kirja lykkääntyi syksyyn, kaksi pienempää projektia taas ovat olleet hiukan limbossa, kaksi kirjaa tuli hiukan myöhässä. Viimeksi mainitulla tarkoitan kahta Turbatorille tekemääni toimitustyötä, uutta valikoimaa Reino Helismaan pulp-kaudelta eli hänen neljän jatkokertomuksensa yhteisnidettä Kuoleman peili sekä Larin-Kyöstin pientä novellia Ilotyttö.

Jälkimmäinen ilmestyi alun perin vuonna 1919 Minerva-nimisen kustantamon eroottisten kirjojen lyhytikäisessä sarjassa. Se oli sarjan toinen alkuperäinen suomalainen kirja, muut olivat käännöksiä lähinnä ranskasta ja muista länsieurooppalaisen kielialueen kielistä. Sarjan kirjat ovat nykyään harvinaisia, mutta eipä niitä juuri kukaan taida keräilläkään. Ilotyttö on pieni novelli, joka saatiin taittokikoilla ja vinjettien käytöllä hiukan yli 50-sivuiseksi (mukana on myös esipuhe sekä Minervan eroottisten kirjojen bibliografia). Alun perin kirja oli venytetty peräti 89 sivuun.

Ilotytön päähenkilö on Miili (parissa kohdassa latoja on kirjoittanut nimen muotoon Milli), nuori kotiapulainen, joka tekee jonkin virheen ja potkitaan pois työstään. Hän ajautuu töihin ilotaloon ja tutustuu siellä lääppivien miesten joskus perversseihinkin mielitekoihin. Mistään eksplisiittisestä erotiikasta, saati pornografiasta kirjasessa ei tietenkään ole kyse, mutta tekstistä löytyy tällainenkin kohtaus:

”Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa sidottuina. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa. Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieliä kiihoittavien kuvien rinnalle.”

Enemmän actionia on toisessa Minervan julkaisemassa eroottisessa romaanissa, Antero Ojanteen Heinäkuun auringossa, joka niin ikään ilmestyi vuonna 1919 alaotsikolla ”rakkausromaani taiteilijaelämästä”. Kirjassa kuvanveistäjä Eino Jaakkola tuskailee avioliittoaan tunnekylmän naisen kanssa ja kokee lyhyen kesän aikana kolme kiihkeää romanssia, yhden oopperan esiintyjän, toisen huvilansa kotiapulaisen kanssa. Kaikki naiset ovat jollain tavalla petollisia tai jopa liian erootillisia. Kirjassa Jaakkola muun muassa miettii, että nainen, jonka hän juuri on maannut, on ”liian raaka”. Tässäkään kirjassa erotiikka ei ole kovin rajua ja moni pitäisi sitä pikemminkin romanttisena viihteenä, mutta toisaalta kirjassa on esimerkiksi kohtaus orgioista (”Illan kuluessa tanssivat he hurjia tansseja”) sekä alastomuutta (”Aurinkokylvyissä olivat he jo paahtaneet nahkansa ruskeiksi. Einokin jo kerran ollut heidän mukanaan pintaansa paistattamassa. Se oli luonnonmukaista ja moitteetonta”). Usein kirjan erotiikka on kuitenkin tämän tyyppistä:

”Eino tunsi tytön lämpimän värähtelevän vartalon käsissään, notkeana ja kimmoisena.

– Oletko sinä minun? sopersi hän tytön korvaan.

– Olen, aivan kokonaan.

Sitten vierivät hetket punertavassa hämärässä.”

Sen verran Antero Ojanteen erotiikka puri, että Fennica-tietokanta tietää kertoa kirjasta otetun kaksi painosta. Ojanne oli salanimi, jonka todellista kantajaa ei tiedetä. Kirjasta itsestään voi arvella, että kirjoittajia oli kaksi, sillä puolivälin jälkeen teksti muuttuu päähenkilönsä päiväkirjaksi ja tyyli tuntuu hiukan erilaiselta kuin alkupuolella.

En ole löytänyt asiasta mitään dokumentaatiota, mutta voisin kuvitella, että Minerva joutui luopumaan eroottisten kirjojen sarjastaan julkisen painostuksen vuoksi, koska sarja lopetettiin melkein saman tien kun se oli aloitettu. Myöhemmin he julkaisivat joitain sensaationhakuisia romaaneja, joissa sheikit varastivat valkoisia naisia orjikseen, mutta varsinaista erotiikkaa Minervalta ei enää tullut. Kustantamoa joka tapauksessa paheksuttiin halvan ulkomaisen viihteen julkaisusta, joten sopii olettaa, että tämä koski myös erotiikkaa. Ehkä vuodet itsenäistymisen jälkeen olivat vielä vapaampaa aikaa tässä mielessä.

Seuraavaksi erotiikkaa saatiin Suomessa laajamittaisemmin Ilmarisen kustannusliikkeen Kiki-lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1929-1937. Siinä oli niin sanottuja taidekuvia eli kuvia vähäpukeisista nuorista naisista sekä joitain novelleja, joiden eroottisuus oli vähäisempää kuin Larin-Kyöstin ja Antero Ojanteen teksteissä. Suomi oli tässä vaiheessa liian innostunut isänmaallisuudesta, jotta sille olisi liiennyt aikaa erotiikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin alkoi tapahtua. Miestenlehdet, kuten Kalle, tulivat markkinoille 1950-luvulla, mutta pin up -henkisiä kuvia lukuun ottamatta niissä ei juuri erotiikkaa ollut. Kirjallinen erotiikka murtautui läpi 1960-luvulla, sekä kioskierotiikassa että valtavirtakirjallisuudessa. Vuonna 1965 ilmestyi kaksi kirjaa, joita voi pitää ensimmäisinä varsinaisina eroottisina kirjoina Suomessa: Lehmus-nimisen kustantamon antologia Rakastaa ja salanimellä E. A. Garbad ilmestynyt romaani Kielletty hedelmä. Edellinen oli vielä korkeakirjallisempi tapaus, mutta Garbadin – oikealta nimeltään Aulis Wilkman – omakustanneromaani oli jo silkkaa jyystöä. Kirja on käytännössä yksi pitkä seksikohtaus. Nuori mies Kari Airola viettää ensimmäistä lomapäiväänsä ja törmää käveleskellessään alastomaan nuoreen naiseen, jonka vartaloa ihailee. Hän riisuutuu ja menee makaamaan nukkuvan tytön viereen. Kun tyttö herää, hän ihailee Karin varustusta. Sitten Karikin jo herää ja alkaa herkeämätön paneskelu, jota eväiden syöminen rytmittää. Tekstissä on otettu haltuun pornografian kliseet: ”Kari on vahva ja hän työntelee väsymättä nuoruutensa voimakkalla halullaan kyntäen Orvokin vakoa innolla ja antaumuksella.” ”Kari katselee ihanaa ’kohoutumaa’ tuntien vastustamatonta halua upottaa hampaansa siihen, mutta hän tyytyy vain puristamaan niitä yhä voimakkaammin, laskeutuen viimein maailman ihanimmalle ’tyynylle’, jonka täytteenä on kauniin, nuoren naisen kiimaista lihaa.”

Pornografiaan oleellisesti kuuluvaa tahatonta huumoriakin on:

He jatkavat kumpikin pukeutumistaan omalla tahollaan ja päästyään valmiiksi Orvokki katselee veitikkamaisesti Karia kysyen:

– Missä minun ”Kikkelini” nyt on?

– Se on täällä! vastaa Kari taputtaen vasenta housunpunttiaan. – Ellet usko niin koita!

Kari siirtyy Orvokin viereen ja ohjaa tämän käden vasemmalle kupeelleen. Orvokki tuntee sen ja puristaa sitä kuiskaten:

– Siinä se on – minun Kikkelini!

Kirja päättyy mainintaan, että Kari ja Orvokki menevät naimisiin kahden viikon kuluttua ja saavat paljon lapsia. Kiellettyä hedelmää maustaa uuden ajan toive, että vanha ahdas moraali väistyisi ja nuoret saisivat harrastaa seksiä vanhempiensa valvonnasta vapaana.

Aulis Wilkman julkaisi vuonna 1966 toisenkin romaanin, Kaunis Leena, mutta sitä en ole onnistunut saamaan käsiini. Samana vuonna ilmestyi lisääkin erotiikkaa, kirjakauppias Eino Viljanteen tekemä ja julkaisema Lemmen oppitunnit, joka sisältää eroottista aineistoa. 1960-luvulla julkaistiin myös Veikko Ennalan romaanit Kyttyrä, Veljeni herrassa ja Vaimo jonka minulle annoit, joissa on kaikissa seksuaalista sisältöä, eniten viimeksi mainitussa. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin jo paljon rajumpi seksilehtien esiinmarssi, isot lehtitalot julkaisivat muun muassa Jallua ja Kallea, turkulainen Cocktail julkaisi sekä samannimistä lehteä että suttuisten pokkarien kirjasarjaa.

Seksilehdet julkaisivat kotimaisten kirjailijoiden novelleja, näitä tekivät muun muassa Jorma Ojaharju, Hannu Salama ja Hans Selo. Myös muut viihteentekijät olivat asialla, kuten laulunikkari Juha Watt Vainio, elokuvaohjaaja Aarne Tarkas ja humoristi Martti Huuhaa Innanen. Lehdet maksoivat niin hyvin, että seksijutuilla pystyi paikkailemaan repalaista elantoa, vaikka Jorma Ojaharju sanoikin, että ne olivat nopeasti kirjoitettua ”hätäpaskaa”. Kaukana kuitenkin oltiin Playboysta, joka maksoi novelleista satoja, jopa tuhansia dollareita.

Vuonna 1975 Hymy julkaisi kuuden novellin sarjan, jonka tekstit olivat johtavien tekijöiden käsialaa. Hannu Salaman hävyttömän hauska ”Sovinistisika” ilmestyi tässä sarjassa. 1980-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Erkki Hyeena Hämäläinen ja Harri Sirola sekä Kolmiokirjan romanttisia lehtiä avustanut Matti Kid Hytönen kirjoittivat seksinovelleja Jalluun, Kalleen ja Rattoon; Hyeena Hämäläinen oli jossain vaiheessa myös Jallun päätoimittaja. Seksipokkareita ilmestyi paljon, mutta usein nimettä. Myös seksilehtien lukijakirjeitä koottiin kirjoiksi – nämä ovat ehkä hämmentävintä suomalaista pornografiaa koskaan, juttujen sävy vaihtelee nostalgisista vasikanpanemismuistoista mälsiin fantasioihin hyvännäköisen naapurintädin naimisesta 14-vuotiaana. Osa jutuista on selvästi kirjoitettu läpällä ja kännissä, ja kaikki näyttää menneen lehtiin läpi. Oli miten oli, lukijankirjekoosteet ovat ehkä suomalaisen kioskierotiikan viimeinen kukoistuskausi.

Seksilehdet ovat julkaisseet lukijankirjeitä viime vuosiin asti. Nykyisistä kirjailijoistamme ainakin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Mikko Kalajoki ovat paljastaneet kirjeitä tehneensä, samoin toimittaja ja kolumnisti Tero Kartastenpää. Hän tosin kertoi, ettei ikinä saanut tietää, missä lehdessä juttu ilmestyi, eikä ole sitä painettuna koskaan nähnyt, postissa tuli pelkkä shekki. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittaneensa tekstejä 90-luvun ilmiölle, seksipuhelinlinjoille. Regina muuttui 1990-luvun alussa seksipitoisemmaksi lehdeksi aiemman nuortenlehden sijaan (vaikka näiden lajityyppien välinen suhde onkin aina monimielinen), ja siinä alettiin julkaista naisten suorasukaisia seksifantasioita. Näihinkin monet ammattikirjoittajat ovat kontribuoineet.

2000-luvun alussa netin seksinovellipalstat, joille kuka tahansa saattoi kirjoittaa, korvasivat suurelta osin painetun kirjallisen erotiikan. Tein tuolloin, ehkä 2005, Aamulehden Valoon jutun, jossa haastattelin paria asiaan vakavasti suhtautuvaa seksikirjoittajaa, toisen novellista muistan hyvin kuvatun nolostuksen, joka ryhmäseksin aloittamiseen liittyy. Samaan aikaan kirjallinen erotiikka on Suomessa siirtynyt lähes kokonaan pois kioskeista. Hyvä esimerkki uusien kustantajien ennakkoluulottomuudesta kotimaisen uuden pornografian julkaisemisesta kovissa kansissa on nimimerkkipariskunnan Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin sadomasokistinen Kipukynnys-sarja, jota julkaisee Into. Se peittoaa Fifty Shades of Greyn koska tahansa.

(Ja vielä yksi. Tässä on siis alla postattuna kaikki Imagen sivuilla hetken olleet blogikirjoitukseni; blogi poistettiin pyynnöstäni, ja näiden jälkeen aloitan taas normaalin, epäsäännöllisen ja ennen kaikkea täysin vapaan bloggauksen!)

Olli Immosen fantisoivien sankaripurkausten ja Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisten iskujen jälkeen – ja toki jo aiemminkin – on puhuttu paljon siitä, miten 30-luku näyttää tulevan takaisin. Vaikka ei ole aivan itsestäänselvää verrata menneitä vuosikymmeniä nykyisiin, pieni kertaus tekee aina terää.

Viime vuoden keväällä ilmestyi toimittamani kirjapari Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta (Savukeidas). Kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle enkä ole nähnyt siitä yhtään lehtijuttua tai edes blogiarviota. Yritin kuitenkin kirjoissa kuvata sitä prosessia, jossa vastapuoli mustamaalattiin johdonmukaisella propagandalla, jotta sitä päästiin syyttämään kaikista pieleenmenneistä yhteiskunnallisista asioista. Kirjaa tehdessäni ja sitä nyt lukiessani monet 2000- ja 2010-luvun tapahtumat ja äänenpainot tulevat vahvasti mieleen.

Yksi keskeisiä 1930-luvun tapahtumia, jotka jollain lailla resonoivat nykyaikaan ja varsinkin viime aikojen tapahtumiin, on vaasalaisen vasemmistolaisen sanomalehden Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen maaliskuussa 1930. Tapahtuma johti myöhemmin samana vuonna Lapuan liikkeen perustamiseen, ja se taas nousi merkittäväksi puolueeksi lyhyen olemassaolonsa aikana. Siitä on sanottu, että se on ollut Suomen historian vaikutusvaltaisin poliittinen liike, sillä se saavutti tavoitteensa noin vuodessa. Tavoite oli kommunistien toiminnan kieltäminen, myöhemmin mukaan tuli ajatus myös sosialidemokraattien toiminnan kieltämisestä.

Kirjapainon hävittämisen takana oli isoa rahaa, esimerkiksi paperitehtailija Rafael Haarla oli luvannut jo etukäteen maksaa sakot ja vahingonkorvaukset. Lapuan liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut Vihtori Kosola on muistelmissaan kuvaillut elävästi kokouksia, jotka johtivat hyökkäykseen, sekä hyökkäyssuunnitelmaa: ”tervatuilla säkeillä painetaan kirjapainon akkunat kuulumatta rikki, miehet menevät sisään moukareineen ja toimittavat eräiden koneosien rikkomisen.” Poliisia informoitiin hyvissä ajoin aikeista. Homma oli kuitenkin mennä mynkään, sillä yksi aktiiveista, kirjailija Artturi Leinonen, ilmoitti vetäytyvänsä hankkeesta, mutta isku oli ehditty jo toteuttaa ennen kuin kuin Leinonen ja Kosola saivat riitansa sovittua.

Tapaus ei jäänyt tähän. Kun kirjapainon hävittämistä myöhemmin käsiteltiin Vaasan raastuvanoikeudessa, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen vihjattiin olleen punakaartin upseeri. Lapuan liikkeen miehet veivät Niemisen oikeustalon ulkopuolelle ja pahoinpitelivät hänet. Paikalla ollut lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, jotta sai paremmat kuvat (tämäkään ei ole siis uusi ilmiö). Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajaa ja Työn Äänen osaomistajaa Asser Saloa uhkailtiin lynkkauksella. Lapuan liikkeen miehet pahoinpitelivät myös muita kommunisteja sekä toimintaan puuttuvia ulkopuolisia. Poliisi ei reagoinut väkivaltaisuuksiin mitenkään. (Ei tunnu reagoivan aina nytkään, muistetaan esimerkiksi Supon lausunto, että ihmisten ei tarvitse huolestua, sillä hyökkäykset kohdistuvat vain vähemmistöihin. Lisäksi tulee mieleen tämä Marko Forssin luistelu heikoilla jäillä SVL:n tapauksen jälkeen.)

Työn Äänen hävittämisen jälkeen Lapuan liikkeen johtomiehet vetosivat siihen, että kommunistien kiihotus oli ajanut heidät toimintaan. Pääministeri Kyösti Kalliolle lähetettiin sähke, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.” Liikkeen johtomies Vihtori Kosola taas oli sitä mieltä, että kirjapainon käytännössä tuhosi eduskunta, joka ei ollut tehnyt riittävästi kommunistien toiminnan kieltämiseksi. Tässä näkyy sama retoriikka, jonka mukaan niin sanotut kulttuurimarxistit ja kukkahattutädit ovat itse syypäitä siihen, että yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja siihen liittyvää väkivaltaa. Logiikassa ei ole järjen häivää.

Samalla Kosola ja muut myöhemmän Lapuan liikkeen miehet tulivat lähelle terroristien logiikkaa, jossa odotetaan laajojen kansanjoukkojen hyväksyvän väkivaltaisen toiminnan. Kosola kirjoittaa muistelmissaan:

Silloin, ja myöhemminkin, on pidetty paljon huutoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan miehet ”raukkamaisesti suorittivat teon yön pimeydessä” eivätkä sitten hetkeen julkisesti astuneet esiin. Mutta, kuten jo sanoin, se oli ennakolta niin laskettu, että vain äkkinäinen, salainen isku saisi kansan hereille. Jännitys kypsyttäisi yleistä mielialaa kaikkialla kommunisminvastaiselle toiminnalle, jonka jälkeen vasta sopivana hetkenä astuttaisiin esiin. Niin sitten tapahtuikin. Pääasiahan oli saada kansa ajattelemaan, miksi särkeminen tapahtui ja mihin sillä pyrittiin.

Myöhemmin Kosola myös uhkaili, että jos ei saada kunnollisia kommunistilakeja aikaan, kirjapainoja tuhotaan lisää. Lapuan liikkeen johdossa oli joitain maltillisempia tahoja, jotka kritisoivat Työn Äänen kirjapainon tuhoamista, mutta he väistyivät tai heidät erotettiin liikkeestä. Näitä olivat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna; Kekkonen pyrkikin sittemmin vahvasti kitkemään äärioikeistolaisten ryhmien toimintaa ja sai näiden vihat niskoilleen.

Olen jonkin verran lukenut Työn Ääni -lehden kirjoittelua, niissä ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaatinut – sikäli kuin mikään voi vaatia – tällaista väkivaltaista, räikeästi demokratian vastaista toimintaa. Vaikka ajattelisikin, että asiassa oli kaksi puolta (kommunistista vallankumousta puuhastelleet vasemmistolaiset toisena osapuolena), pahimpaan vihapuheeseen olivat syypäitä Lapuan liikkeen miehet. Esimerkiksi tämä ”Punaisena Finlandiana” tunnettu esitys menee kovissakin kohdissa enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Tiedän hyvin, että tähän voi aina sanoa, että laulun tarkoitus oli ainoastaan propagoida bolshevismia Suomeen, mikä taas olisi merkinnyt Suomen joutumista Stalinin valtapiiriin ja kaikkien toisinajattelevien passittamista vankileireille. Mitä tahansa siitä asiasta ajatteleekin, niin tähän historialliseen aikakauteen ovat jumittuneet vain äärioikeistolaiset itse. He ainoana toistavat samoja mantroja ja tekevät samanlaisia tekoja.

(Tämän Imagessa olleen unohdin postata tänne vanhaan blogiin, nousi esille kun rupesin viimeinkin kirjoittamaan arvostelua Crowley-elämäkerrasta ja Valonkantajista.)

Juttelin jokin aika sitten tutun osteopaatin kanssa lasten adhd:sta (aihe on sattumoisin minulle tuttu). Hän oli hoitanut useita adhd-lapsia ja todennut, että kosketus luontoon usein auttaa, hänen mukaansa adhd:ssa (jota ei lasketa autismin kirjoon, mutta se esiintyy usein samanaikaisesti samoilla ihmisillä) on kyse siitä, että elimistö on jatkuvassa stressitilassa ja se pääsee laukeamaan luonnossa, vaikkapa metsässä tai kalliolla kiipeillessä.

Olin juuri aloittanut Gary Lachmanin perusteellisen okkultisti Aleister Crowleysta kertovan elämäkerran Suuri peto, josta sain mielleyhtymä. Crowley oli nimittäin itse huomannut, että kun hän kiipeilee (hänhän oli maailmanluokan vuorikiipeilijä ja lähellä valloittaa K2-vuoren) tai on muuten luonnossa, hänellä ei ole muuten hänelle luonteenomaista, lähes pakonomaista tarvetta ajatella perverssejä ajatuksia, vaan hänen fantasiansa ovatkin terveitä ja aivan tavallisia. Kerroin tämän osteopaatille, ja hän vain nyökytteli ja sanoi: ”Tuttua on.”

Olen lueskellut myös Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kirjaa Valonkantajat, joka niinikään ilmestyi loppukeväällä. Se on suurelta osin mainio katsaus suomalaisen okkultismin vähän tunnettuun historiaan ja siinä kuvataan useita kiehtovia ja eriskummallisia hahmoja, jotka ovat Suomessa okkultismin, magian tai salatieteiden kanssa puuhanneet. Tämä oli jo ennen kuin keskustelin adhd:sta ja Crowleysta osteopaatin kanssa, mutta huomasin silti ajattelevani, että samantyyppisiä oireita oli monilla kotimaamme okkultisteilla. Aino Kassinen esimerkiksi kiipesi kouluun aina ikkunasta, mikä kuulostaa aika tyypilliseltä Asperger-syndroomaan liittyvältä käytökseltä. Kiinnitin huomiota myös kuvaukseen tunnetusta okkultistista Gurdjieffista (jolla oli suomalainen avioton poika, siksi häntä käsitellään kirjassa). Tämä tapasi solvata ihmisiä itse keksimillään haukkumanimillä samalla, kun joi heidän kanssaan snapseja. Sietämätöntä käytöstä varmasti, mutta kuulostaa myös siltä, että Gurdjieffilla oli taipumusta jonkin sortin autismiin. Pekka Siitoin – jota Häkkisen ja Iitin kirjassa käsitellään pisimpään, niin pitkään että hänestä olisi kannattanut tehdä oma kirjansa – taas oli selvästi adhd-tapaus, joka pystyi keskittymään vain yhteen asiaan (eli kansallismieliseen okkultismiinsa) kaiken muun ollessa toivotonta soheltamista. Siitointa ja Gurdjieffia yhdistää myös taipumus leikitellä sanoilla ja puhua härskejä, mikä on osaltaan tehnyt Siitoimesta niin suositun pop-hahmon nykyään. Crowleylla oli nähdäkseni samaa taipumusta, lisäksi hän harrasti omissa teksteissään alkusointua, mikä edelleen kuulostaa tyypilliseltä Aspergerin syndroomaan liittyvältä toiminnalta.

Tiedän, ettei vieraita tai kuolleita ihmisiä pitäisi tai edes pysty diagnosoimaan tällä tavalla (varsinkaan kaltaiseni maallikko). Muistetaan esimerkiksi, millaisen vastaanoton sai amerikkalainen sotilaallinen tutkimus, jonka mukaan Putinilla on Aspergerin syndrooma. Keskustelin tästä yhden tutun, aika vastikään diagnoosin saaneen ihmisen kanssa, ja hän oli tutkimuksen kanssa suurin piirtein samaa mieltä. Se selittäisi monia Putinin käytöksen outoja piirteitä, esimerkiksi tapaa olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat hänen omituisista tempauksistaan. Maailmanpolitiikan selittäjäksi havainnosta ei ehkä ole, mutta vanhaa sanontaa käyttääkseni: it takes one to know one. Kun lähellä on diagnoosin saaneita, väkisinkin alkaa tarkkailla itseään, niin hyvässä kuin pahassa.

Mitä muuten tulee Aleister Crowleyyn, niin pakko on todeta, että hän oli kuitenkin kiinnostavampi ajatellessaan perverssiyksiä.

Sain alkukesästä erikoisen tarjouksen. Olin tulossa elokuvista ja kaverin kanssa parilla Alvarissa, kun tsekkasin baaritiskillä Facebookin. Tuttu tietokirjakustantamon toimitusjohtaja, jonka kanssa olin tehnyt yhteistyötä aiemmin toisessa kustantamossa, oli laittanut viestin:

Kysyn näin pyytämättä ja yllättäen, mahtaisiko sinulta löytyä varastosta tekstiä (tai tekstejä) joista voisi syntyä 60 000 - 80 000 merkin mittainen pieni opus aiheesta "Venäläisen animaation historia"? Syksyn kustannusohjelmassa olisi tuollaisen opuksen mittainen kolo. (...) kässärin pitäisi olla minulla kesäkuun loppuun mennessä.

En siinä baarissa ruvennut vastaamaan enkä edes kertonut kaverilleni mitään, mutta olin vähän hämmentynyt. Ehtisinkö, voisinko..? Minulla oli menossa toisen kirjan intensiivinen kirjoitusprosessi, ja muu perhe oli lähtenyt mökille ja jättänyt minut kaupunkiin kirjoittamaan. Olin käytännössä noussut koneen äärestä, kun olin lähtenyt elokuviin kaverin pyytäessä seuraksi. Asiaa illan mietittyäni ja vaimon kanssa siitä keskusteltuani päätin ilmoittaa, että homma onnistuu. Olin joka tapauksessa jo aiemmin kirjoittanut ja luennoinut animaatioelokuvan historiasta, ja minulla oli materiaalia venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaation historiasta. Tiesin, että tilaus hoituisi, 60 000 - 80 000 merkkiä olisi noin 10 000 sanaa, mikä olisi noin 30-40 tietokoneen "liuskaa". Kyllähän tämmöisiä kirjoittelee kuka tahansa kuukaudessa. Venäjän taitoni on surkea, mutta kirjoitetusta tekstistä saan selvää.

Rupesin heti hommiin, kaivoin esille olemassa olevat tekstit venäläisen animaation historiasta. Sattumalta olin juuri keväällä kirjoittanut Aleksandr Ptuškon osittain Suomessa tehdystä Sampo-elokuvasta, jonka yhteydessä olin kirjoittanut myös sen ohjaajasta. Ei tässä vielä paljon ollut, mutta perustyö oli tehty: aikajana oli jotakuinkin kunnossa, tärkeimmät tekijänimet olivat selvillä, Ladislas Starewicz, Ptuško, Ivan Ivanov-Vano, Fjodor Hitruk, Juri Norštein (ks. video), muutama muu. Olin nähnyt useita heidän tekemiään elokuvia ja muistin suurin piirtein, millaisia ne ovat. Lisäksi tiedän jotain animaation historiasta noin yleisesti, pystyisin sijoittamaan tekijät ja elokuvat siihen melko helposti.

Nopeasti tuli kuitenkin selväksi, että aiheesta ei ole olemassa kunnollista yleisesitystä. Toki olin oman kirjastoni ja Turun kaupunginkirjaston (jossa on animaatiosta suurin piirtein samat kirjat kuin itsellänikin) varassa. Paljon en hakuteoksista hyötynyt, niissä käsiteltiin käytännössä noita nimiä, jotka jo mainitsin. Eniten oli apua Giannalberto Bendazzin massiivisesta kirjasta Cartoons (englanniksi 1994), joka käsittelee pikkutarkasti, joskin aika luettelomaisesti koko maailman animaatiohistorian. (Kirjassa paljastui virheitä, ja ongelmia aiheutti se, että Bendazzi mainitsee elokuvista usein vain englanninkielisen nimen.)

Netistä löytyi kuitenkin kaikenlaista, oppilastöinä tehtyjä esseitä, englanniksi tehtyjä (lievän propagandistisesti sävyttyneitä) lehtijuttuja, haastatteluja ja ennen kaikkea venäläisen animaation tietokanta, joka on käytettävissä myös englanniksi. Se paljasti ainakin sen, että aihe on tolkuttoman laaja. Wikipediasta löytyvät tekstit venäläisen animaation historiasta olivat myös yllättävän hyviä. Google-kääntäjäkin oli hyvänä apuna, kun piti kaivaa esille tietoa Neuvostoliiton osavaltioiden animaatiotuotannosta. Paljon kullanarvoisia vinkkejä sain myös ystävältäni kriitikko Harri Römpötiltä, joka tuntee alaa.

Ennen kaikkea varhaisiakin neuvostoanimaatioita löytyi YouTubesta ja muista palveluista runsain mitoin. (Tässä esimerkiksi kiinnostava dokumenttianimaatio "Kiina liekeissä" vuodelta 1925.) Itse asiassa en törmännyt yhteenkään vanhaan animaatioon, joka olisi merkitty kadonneeksi, osasta löytyi myös kuvia, joiden perusteella niitä pystyi lyhyesti luonnehtimaan. Kaikkia mainitsemiani elokuvia en pystynyt jäljittämään enkä näin näkemään, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisen kirjan kohdalla se ei ole ongelma, jos niistä löytyy kirjallisuudesta tai muualta uskottavan oloinen kuvaus. Kaikkea uutta opin koko ajan itsekin, ja olen aika tyytyväinen juuri varhaisimman kokeellisen neuvostoanimaation esittelystäni. Lisäksi pystyin mielestäni kohtuullisesti kuvaamaan 1960-luvun uuden aallon sekä 1980-luvun perestroikan vaiheen hyvin. Myös nykyvenäläisen animaation tilanteen kuvasin mielestäni hyvin eikä aihetta Suomessa muutenkaan juuri tunneta.

Kirjoitin kirjaa lähes joka päivä kahden viikon ajan (ja samalla kirjoitin myös myöhemmin syksyllä ilmestyvää kirjaani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, josta myöhemmin). Olen 15.6. ilmoittanut kustantajalle, että teksti on pääpiirteissäin valmis, siitä reilu viikko eteenpäin, 23.6. olen lähettänyt valmiin käsikirjoituksen; kirjan pituudeksi tuli 9471 sanaa, välilyönteineen lähes 86 000 merkkiä. Olin lähdössä Sastamalaan vanhan kirjallisuuden päiville seuraavana aamuna, joten kyse oli aivan viime hetkistä. Minulla oli reissussa kone mukana (vai onko tämä niin itsestäänselvä asia nykyään, ettei sitä tarvitse erikseen mainita?), joten pystyin tarkistamaan kaksi päivää myöhemmin tulleen taiton. Paljon siihen ei voinut tehdä muutoksia, koska aikataulu oli sen verran kireä.

Kireä aikataulu tietysti aiheuttaa ongelmia mille tahansa kirjalle. 10 000 sanan yleisesitys ei kauhean analyyttista ehkä voikaan olla ja varmasti tietty luettelomaisuus leimaa myös tätä kirjaa, mutta myös rakenteeseen jäi ongelmia. Olin tehnyt pienen lisäyksen neuvostoliittolaisista tieteiselokuvista, joissa käytettiin 1960- ja 1970-luvuilla animaatiokohtauksia (esim. Pavel Klušantsevin Mars-planeetta, 1968), ja olin ajatellut, että se olisi leipätekstistä selkeästi erottuva kainalo. Tämä oli kuitenkin upotettu leipätekstin sekaan mielestäni hölmöön kohtaan. Ehdotin sille toista kohtaa, mutta tekstiä ei kuitenkaan siirretty. Rakenteessa on muitakin ongelmia, kun käsittelen ns. vakavan animaation pitkällisesti 1930-luvulta 1970-luvulle, minkä jälkeen palaan alkuun kaksi kertaa, ensiksi kirjoittaessani lapsille tehdystä animaatiosta ja sitten vielä propaganda-animaatiosta, jota Neuvostoliitossa tehtiin paljon varsinkin sodan aikaan. Kirja pomppii levottomasti ajassa, vaikka jos totta puhutaan en nyt jälkikäteenkään tiedä, miten jaottelu olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi tekstiin jäi toki paljon epämääräisyyksiä ja silkkoja virheitä, sekä kirjoitus- että ajatus-. En ole myöskään taittoon kovin tyytyväinen, kirja on tekstin määrään nähden hiukan liian iso, pienempi koko ja tiiviimpi teksti olisi minusta toiminut paremmin. Myös hakemisto puuttuu, mikä on tietokirjassa paha puute.

Mutta en valita. Palkkio, jonka kolmen viikon intensiivisestä työstä sain, pelasti kesän talouden (ja myöhemmin syksyn). Kesä meni tietysti vähän pilalle, mutta eipä viime kesäkuuta kauhean kesäiseksi voi sanoa - vai voiko, en oikein enää muista, istuin niin paljon sisällä. Lisäksi tämä jää varmasti ainoaksi suomeksi kirjoitettavaksi venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historiaksi (joku voi ehkä pitää tätä pahanakin asiana). On vaikea uskoa, että aiheella olisi tulevaisuudessakaan kaupallista potentiaalia niin paljon, että joltakulta pyydettäisiin siitä toinen käsikirjoitus - mikä ei tietysti estä sitä, että joku päättäisi, että kirjani on riittämätön ja pitää tehdä toinen. Siitä olen toki samaa mieltä.

Kirja tuli elokuussa painosta ja sai nimekseen Idän ihmeet, vaikka minusta se olisi voinut hyvin olla "Venäläisen ja neuvostoliittolaisen animaatioelokuvan historia" - onneksi se sai tuon tosikkomaisen litanian alaotsikokseen! Idän ihmeet aiheutti myös sen, että olen todennäköisesti Suomen historian ainoa ihminen, joka julkaisee saman kauden aikana kaksi kirjaa animaation historiasta: Turun kirjamessuille pitäisi ilmestymän uuden Kustantamo Tarkkeen julkaisema teokseni Animaatioelokuvan lyhyt historia, joka on aiheen yleisesitys, hiukan kuin Bendazzin mainittu teos, mutta 400 sivua tiiviimpänä. Se taas on kirja, jota olen työstänyt pitkään ja ollut siitä aika harmissani - piti perustaa kustantamo, jotta sen saisi julki.

Tässä vielä kustantajan sivu Idän ihmeille.

Kokosin muutamia vuosia sitten pienen kirjan nimeltä Vuoripeikot (Savukeidas). Kirja oli tilaustyö, mutta omasta aiheesta: olin pohdiskellut, voisiko koota kirjan, jossa on satuja sellaisilta kirjailijoilta, joilta ei satuja tai muuta lastenkirjallisuutta tunneta, ja Savukeitaan Ville Hytönen innostui sen verran aiheesta, että tilasi kirjan.

Vuoripeikoissa on Aleksis Kiveä (nimitarina), Heikki Turusta, Jarno Pennasta ja muutamia muita. Siinä on myös L. Onervan kiehtova ja julmakin tarina "Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa", joka sisältyy Onervan ainoaan satukirjaan Uponnut maailma (Otava 1925). Sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka ehdottomasti pitäisi: sen lisäksi, että se on tunnetun ja edelleen kiehtovan kirjailijansa ainoa lastenkirja, se ei aikoinaan saanut arvoistaan ulkoasua, toisin sanoen jonkun pätevän kuvittajan pitäisi se kuvittaa. Kirja todistaa myös, että 1920-luku oli suomalaisen fantasian huippukausia (olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta, hiukan sekava ja ehkä pintapuolinenkin artikkeli löytyy kirjastani Sotaa, sutinaa, seikkailuja).

Törmäsin äskettäin vanhaa konetta selaillessani kirjasta tekemiini muistiinpanoihin. Ne ovat vähän fragmentaarisia, mutta laitan ne kuitenkin tähän epätäydellisinäkin, koska muuta kirjallista materiaalia Uponneesta maailmasta ei netissä taida juuri olla. Esimerkiksi tässä tekstissään Onervasta elämäkertaromaanin kirjoittanut Hannu Mäkelä ei kirjaa mainitse sanallakaan.

- Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa: identiteettitematiikkaa sisältävä perinteinen satu, jossa kauhuaineksia
- Purppuratoukat ja kultaperhoset: satiiri vallanhimosta ja vallasta, ympäristönä eksoottiset eläimet
- Eläinten tuomioistuin: satiiri, jossa ihminen eläinten tuomiolla
- Kirottu kirkkoherra: kertomus epäuskoisesta papista
- Taikayrtit eli kolme joululahjaa: idealistinen joulukertomus
- Patmes pahantekijä: Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva moraliteetti, jonkin verran eksotiikkaa
- Miekka, raha ja rukousnauha: allegoria ahneudesta yms.
- Uponnut maailma: taas Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemia; Ammurabi kertoo tuhoutuneen maailman tarinan, paljastuu lopussa Atlantikseksi; moraliteetti, mutta myös eksotiikkaa ja fantasiaa, Ammurabi esittää ensiksi että uponnut maailma olisi toisella planeetalla
- Suitsuttajat: viisi sivua elämän kuvakirjasta: viisi lyhyttä proosarunon tapaista moraliteettia tai julistusta, erikoisin on Pääkallonpyytäjät, jossa eksotiikan sävyistä kauhua

Kuutamohulluuden kannen teki
mainio J.T. Lindroos
vanhan Armiro-mainoksen pohjalta.

Olen koettanut miettiä pääni puhki, mistä kirjoittaisin sellaisen blogitekstin että mainittaisiin. Elämä tällä hetkellä ei tunnu juuri tukevan ylimääräistä kirjoittelua: työpäivät menevät tiiviissä työnteossa, niin kuin toki kuuluukin, ja muu aika meneekin sitten perheen parissa. Vaimoni ei ole enää äitiyslomalla (itse olen periaatteessa isäkuukaudella, mutta ei sitä aina huomaa), mutta emme ole vielä laittaneet perheen pienintä päivähoitoon - koetamme itse asiassa sinnitellä vielä ensi keväänkin näin. Minulla on viikossa kaksi työpäivää, vaimolla kaksi, lisäksi perjantai on joko erikseen soviteltava työpäivä jommallekummalle tai sitten silloin vietetään perheen yhteistä aikaa. Iltaisinkin tietysti täytyy jotain tehdä, mutta olen myös huomannut, että mitä pidempään roikun koneella, vaikka jotain asiallista tehdenkin, sitä huonommin nukun - ja olen nyt 43-vuotiaana huomannut, että todella tarvitsen sitä unta, edes seitsemän tuntia yössä, mieluummin enemmän. Välillä olen suorastaan kärsinyt unettomuudesta.

Ei minun pitänyt tästä kirjoittaa, ja tiedän mainiosti, että vähälle jäänyttä bloggausta ei pelasteta selittelemällä, miksi ei ole blogannut. Minulla on kyllä joitain ideoita pidemmiksi ja perustellummiksi kirjoituksiksi, mutta en ole vain löytänyt aikaa niihin. Jotain priorisointia voisi toki tehdä, mutta sitten taas tulee mieleen ajatus: what's the use? Eihän näitä niin moni lue eikä blogiteksteillä taatusti ole merkitystä teosteni myynnin kannalta. Tai mistä sitäkään tietää? Olisi kiva, kun joku tulisi sanomaan jossain tilaisuudessa: luin kirjasi, koska kirjoitit niin hyvin blogissasi.

Ei minun pitänyt tästäkään kirjoittaa. Minun piti mainita, että olen - jälleen kerran - tehnyt uusia kirjoja. Kaikki eivät ole vielä kunnolla saatavilla, mutta ovatpa kuitenkin edenneet tuotannossa. Ntamolle tein pienen suomalaisten pulp-tarinoiden camp-henkisen kokoelman Kuutamohulluus, jossa on 13 outoa novellia eri kirjoittajilta. Suurin osa esiintyy salanimillä eikä heidän oikeaa henkilöllisyyttään tiedetä. Osasta toki tiedetään, ja näihin novelleihin on oikeat julkaisuluvat, mistä kiitos perikunnille. Kirjaa saa helpoiten ja halvimmalla Ntamon omasta nettikaupasta täältä. Kirjan sisällysluettelo on bibliografiablogissani (jota olen muutenkin sattumoisin päivittänyt, kun olen vanhoja levykkeitä läpikäydessäni törmännyt kamaan, jota ei voi laittaa minnekään muualle).

Tein Ntamolle toisenkin kirjan, mutta siitä myöhemmin. (Itse asiassa tein kolmannenkin, mutta sen julkaisu ei ole vielä varmaa, koska se vaatisi aikamoisen julkaisuluparuljanssin.)

Jenni Jokiniemen kansi animaatiohistoriaan.

Kuten monet tietävät, olen ollut mukana perustamassa uutta tietokirjakustantamoa Tarketta, joka toimii osuuskuntapohjaisesti Turussa. Olen Tarkkeen toimitusneuvoston puheenjohtaja, mikä ei toivottavasti vaikuta nepotismilta, kun Tarkkeen ensimmäinen kirja on oma Animatioelokuvan lyhyt historiani. Kirjoitin kirjan teosta aiemmin täällä, mutta kerrattakoon vielä, että sain kirjaan apurahan, mutta niin sai myös Jari Lehtinen, ja vieläpä samalta taholta. Kun sitten pääsin oman animaatiohankkeeni pariin, sain kuulla, että Jari oli jo oman käsikirjoituksensa käytännössä tehnyt ja sillä oli jo kustantajakin. No, kirjoitin jonkinlaisen käsikirjoituksen idealla, että se olisi tarkoitettu nuorille lukijoille (vähän kuin aiemmin ilmestynyt kirjani Elokuvan lyhyt historia, joka tietääkseni mainitaan ainakin koulukirjoissa lisälukemisena), mutta siitä kesti vielä noin kaksi vuotta ennen kuin mitään tapahtui, lähestymäni kustantamot eivät kirjasta innostuneet. Siinä välissä piti perustaa Tarke, ja siinäkin kesti. Ja sitten prosessi vielä kesti - ehkä onneksi, koska kirjalle löytyi erinomainen kustannustoimittaja, joka viilasi tekstiäni huolellisesti. Samoin Jenni Jokiniemen tekemä kansi on vallan hieno! Nyt vain toivotaan, että amatöörien pyörittämä kustantamo onnistuu myymään kirjaa edes painokulujen verran. Tässä vaiheessa tuntuu jo siltä, etten osaa odottaa saavani jotain rahallista korvausta kirjasta. Animaatioelokuvan lyhyt historia meni eilen painoon, en osaa sanoa, koska se tulee myyntiin, toivottavasti vielä ennen joulua kuitenkin.

Tarkkeen toinen kirja on muuten Tapani Baggen hauska artikkelikokoelma Vaaran viehätys, johon Tapani on koonnut kirjoituksia omalta uraltaan sekä tekstejä muista dekkaristeista niin ulkomailta kuin Suomestakin.

Olikohan vielä jokin muu kirja...? Niin aivan, en ole tainnut blogissa mainita, että Avaimelle tekemäni 50 kirjaa - 50 elokuvaa ilmestyi Turun kirjamessujen aikaan. Ehkä kirjoitan siitä tarkemmin myöhemmin, nyt alkaa jo lähestyä se aika päivästä, jolloin koneet pitää laittaa kiinni.

PS. Minulla saattaa olla yksi mahdollisesti kauaskantoinen idea muhimassa, mutta siitä sitten myöhemmin, jos se toteutuu.

Kun olen tehnyt jonkin verran omakustanteita ja julkaissut omia lehtiä, niin väkisinkin suhde joihinkin lukijoihin tulee läheiseksi, aivan eri tavalla kuin jos kaikki kirjani julkaisisi jokin kaupallinen kustantaja, joka vain lähettää kirjat kauppoihin ja kirjastoihin.

Tein aikoinani Pulp-nimistä lehteä, jonka artikkeleissa ja arvosteluissa käsiteltiin kioski- tai lukemistokirjallisuutta eli pulp fictionia. Lehti ilmestyi muistaakseni vuodesta 2002 eteenpäin, Länkkäriseuran Ruudinsavun jalanjäljissä. Lehdestä ei koskaan tullut minkäänlaista hittiä, mutta en sellaista odottanutkaan. Lehti lakkasi neljä vuotta sitten, oltuaan vuoden tai puolitoista nettilehtenä. (Sivut ovat edelleen olemassa.)

Yksi lehden tilaajista oli kauttualainen vasemmistolainen, joka harrasti dekkareita ja suosi erityisesti amerikkalaista kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, joka on itsellenikin ehkä kaikkein rakkain kirjallisuudenlaji. Erkki tapasi soitella ja jutella pitkään suosikkikirjailijoistaan - hänellä oli klassinen maku, toisin sanoen hän piti Hammettista ja Chandlerista sekä Ross Macdonaldista. (Jälkimmäisestä puhuminen alkaa olla niin harvinaista, että voisi tarjota drinkin aina jokaiselle, joka kehuu Macdonaldia.) Muistan hänen kutsuneen eräässä puhelussaan brittiläisiä Peter Cheyneytä ja James Hadley Chasea sekä Mickey Spillanea alan "vilttiketjuksi".

Erkki keräsi myös kotimaista dekkaria ja oli muutenkin kiinnostunut kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Hän tapasi tilata myös kaikki Turbatorin m-sarjan uutuudet, soitti kustantaja Kumpulaiselle ja lateli tilauksensa. Nettiä Erkki ei käyttänyt, kaikki hoidettiin manuaalisesti. Erkki otti ilolla vastaan myös toimittamani Arktisen Banaanin dekkarisarjan, vaikka kyselikin innokkaasti, miksei siinä julkaistu tunnettuja, jo maineensa vakiinnuttaneita kirjailijoita, sellaisia kuin Lawrence Block, Donald Westlake tai Ed McBain. Hän osti Vammalan vanhan kirjallisuuden päiviltä Banaanin tiskiltä Duane Swierczynskin Vaaleaverikön ja Ken Bruenin London Boulevardin, joista signeerasin hänelle suomentamani Vaaleaverikön.

Sitten Erkki katosi. Hän ei käynyt vuoteen tai pariin Vammalassa vanhan kirjallisuuden päivillä eikä hän soitellut. Pulp ei enää ilmestynyt, joten en hänelle lähetellyt postiakaan. Sitten viime kesänä Erkki taas ilmestyi isäni ja minun kojulle. Minulla oli mukana kirjoja, jotka Erkkiä kiinnostivat, kuten Ntamon julkaisema käännösdekkariantologia Kaikki valehtelevat sekä Putki Kustannuksen hassuja pikkukirjoja, kuten 12 tunnissa kirjoittamani dekkari Älä soita sinivuokoille, Joe Novak. Erkki olikin niitä harvoja ihmisiä, jotka Novak-tarinoitani lukivat ja kehuivat, mistä suuri kiitos. Putki Kustannuksen kirjat pääsivät minulta kuitenkin loppumaan, joten sovimme, että lähetän niitä myöhemmin laskun kera. (Kirjojahan ei saa kirjakaupasta eikä varsinkaan Kauttualla - tai siis Eurassa, johon Kauttua kuuluu. En itse asiassa tiedä, onko Eurassakaan kirjakauppaa.) Erkki oli hyvässä vedossa: hän kävi läpi valtavan pinon erilaisia vanhoja lehtiä, Apuja, Seuroja ja muita, joita meillä oli myynnissä, ja osti niistä kaikki, joissa oli vähänkin kiinnostavia rikosnovelleja.

Mitä tuli lupaamiini kirjoihin, asia viivästyi, unohtelin aina uudestaan ja uudestaan. (Kun Putken kirjat ovat print on demand -kirjoja, minun piti tilata ne nettikaupasta eikä itselläni ole luottokorttia, joten jouduin vaivaamaan vaimoa, mikä on joskus vähän kiusallista.) Sitten Erkki soitti syyskuun lopussa ja kysyi, olenko unohtanut asian. Lupasin palata siihen mitä pikimmin. Kun kirjat piti tilata Lulusta, niin siinähän tietysti kesti. Paketti lähti Kauttualle pari viikkoa sitten.

Kun tulin maanantai-iltana kotiin elokuvista, minua odotti sähköposti. Erkin poika kirjoitti, että hänen isänsä oli kuollut pitkällisen sairauden uuvuttamana lokakuun lopussa. Poika kysyi, voiko hän lähettää kirjat takaisin, ne olivat vielä painopalvelu Lulun muoveissa.

Tulin todella surulliseksi, ennen kaikkea sen takia, että menetin uskollisen lukijan ja tukijan. Mutta ehkä enemmän surettaa oma toimintani: Erkki ei koskaan saanut kirjoja, jotka oli pyytänyt saada jo kesällä ja joiden perään hän soitti vajaa kuukausi ennen kuolemaansa. Kirjat eivät ole mitään korkealuokkaista kaunokirjallisuutta, mutta jostain syystä mielessäni pyörii, että Erkki olisi voinut kuolla onnellisempana, jos olisi vielä ne saanut nähdä ja lukea. En voi kyllin soimata itseäni saamattomuudestani. Toivottavasti Erkki jaksoi lukea loppuun asti, vaikka sitten Peter Cheyneytä.

Timo Nummisen hieno kansi,
aiheena Orson Wellesin Oikeusjuttu,
kuvassa siis Anthony Perkins ja Romy Schneider.

Lupasin sanoa jotain lokakuussa ilmestyneestä kirjastani 50 kirjaa - 50 elokuvaa, joka on kokonaan itse kirjoittamani, ei toimitettu teos. Kirjassa on lyhyesti sanoen kyse siitä, että vertailen erilaisia romaaneja tai novelleja (sekä kahta näytelmää) ja niistä tehtyjä elokuvia. Sekä kirjasta että elokuvasta on oma 2-5 sivun tekstinsä, sekä tietoa että analyysia. Kyse ei ole arvottavasta tekstistä siinä mielessä, että pyrkisin osoittamaan, että jompikumpi on väistämättä aina parempi, niin kuin usein sanotaan, kun puuskahdetaan, että kirja oli parempi kuin siitä tehty elokuva. Pikemminkin yritän osoittaa, että subjektiivisessa laadullisessa vertailussa ei ole mieltä, joskin on paljon esimerkkejä, joissa kirja on parempi kuin elokuva tai elokuva parempi kuin kirja. Ne eivät kuitenkaan riitä muodostamaan yleistä näkemystä asiasta.

Kirjassa on esseiden tai artikkelien lisäksi myös ylimääräisiä listoja: toisessa on 50 muuta kirjaa, joista on tehty elokuva, toisessa on 50 suomentamatonta kirjaa, joista on tehty Suomessa nähty tai muutoin tunnettu elokuva. Kirjasta on muuten jo yksi arvostelu tehty (en noteeraa Kirjavinkkien vaatimatonta tekstiä tässä nyt), Markku Soikkeli kirjoitti Agricola-verkkoon suhteellisen myönteisen jutun.

En kirjoita kirjasta tämän enempää nyt, mutta käytän hyväkseni pientä haastattelua, jonka annoin Pori Film Festivalin käyttöön. Uusi elokuvafestivaali järjestetään Porissa 25.-29.11. (eli ensi viikolla), ja siihen liittyen puhun kirjastani (tai oikeastaan sen aiheesta) Porin kaupunginkirjastossa perjantaina klo 17. Tervetuloa!

Haastattelun kysymykset teki Antti Setälä. Olen hiukan jatkanut omia alkuperäisiä vastauksiani.

Kysymys: Luennoit ensi viikolla Porin pääkirjastossa luennoit kirjallisuuden ja elokuvan suhteista. Näiden kahden vertailu on hyvin yleistä — tai ainakin sen pohtiminen, kumpi on parempi: kirja vai filmatisointi. Muistatko, milloin itse mietit tällaisia kysymyksiä ensimmäisen kerran? Vieläkö huomaat pohtivasi samaa asiaa?

Vastaus: Kirjahan syntyi tilaustyönä, idea oli kustantajan ja vain sanoin, että ilman muuta teen kirjan, vaikka sen tekeminen osoittautuikin sitten vaikeammaksi kuin alun perin olin ajatellut. Mutta olen kyllä aina ollut kiinnostunut kirjalliseen lähteiden filmatisoinneista ja esimerkiksi käsikirjoittajien työ on aina kiinnostanut, vaikka kirjassani ehkä siihen nähden aika vähän käsitellään käsikirjoittajia. Ajattelin kuitenkin jo etukäteen, että idea olisi tehdä kirja, joka osoittaisi, ettei laadullisessa tai subjektiivisessa vertailussa kirjan ja elokuvan välillä ole mieltä. Ensinnäkin kyse on kahdesta erilaisesta taidelajista. Toiseksi kyse on usein hyvin subjektiivisista asioista, elokuvan katsoja saattaa vaikkapa valittaa, että päähenkilö oli vääränlainen eikä vastannut ollenkaan kirjan synnyttämiä mielikuvia - mutta jollakulla muulla saattaa olla päähenkilöstä aivan erilaiset mielikuvat!

Sikäli pohdin samoja asioita edelleen, että olen sopinut kustantajan kanssa, että tekisin vielä kirjat suomalaisista romaanifilmatisoinneista sekä sarjakuvafilmatisoinneista. Niissä kuitenkin menee vielä tovi, varsinkin kun olen lupautunut tekemään pari muuta kirjaa niitä ennen.

K: Olet juuri julkaissut teoksen ”50 kirjaa — 50 elokuvaa”. Millä perusteilla olet valinnut sen sisällön? Voisitko mainita muutaman esimerkin?

Orson Welles Pahan kosketuksessa

V: Valinta oli monivaiheinen. Ensiksi valitsin kirja/elokuva-pareja, jotka tunsin entuudestaan tai josta minulla oli jopa tekstiä - tällaisia on kirjassa parikymmentä. Toiseksi valitsin tunnettuja esimerkkejä (esim. Tuulen viemää) sekä vähemmän tunnettuja (esim. Orson Wellesin Pahan kosketus, jonka taustalla oleva kioskidekkari on suomennettu 50-luvulla nimellä Teoriat särkyvät, tai Peter Brookin Kärpästen herra, jota ei ole koskaan kunnolla Suomessa esitetty). Kolmanneksi piti lopulta uudestaan valita joitain tuttuja tapauksia, koska uhkasi tulla kiire käsikirjoituksen kanssa... Yleisenä valintakriteerinä oli se, että kirjat on ainakin kertaalleen julkaistu suomeksi.

En ole tällä hetkellä tyytyväinen kaikkiin valintoihin, mukana on kaksi näytelmää (Shakespearen Macbeth ja Tsehovin Isättömyys), joista on sinänsä hyvät tekstit, mutta näytelmäfilmatisointi on kuitenkin eri asia kuin romaanifilmatisointi, mitä en miettinyt alun perin riittävän tarkasti. Lisäksi ainakin David Nichollsin Sinä päivänä -romaanin ja siitä tehdyn elokuvan olisi aika vaatimattomina voinut jättää pois tai ainakin olla kriittisempi teoksia kohtaan. Toisaalta ne toimivat esimerkkinä siitä, miten varsinkin viihdekirjallisuus toimii niin, että kirjat voidaan filmata melko jäännöksettömästi, ne ikään kuin kirjoitetaan suoraan elokuvakäsikirjoitusmaisiksi.

K: Porissa on kuvattu suhteellisen paljon elokuvia, ja myös sinä olet ohjannut siellä asuessasi ainakin yhden teoksen. Millaiseksi kuvailisit Poria elokuvakaupunkina? Onko sinulla mielessä jotain tiettyä teosta sen historiasta, jota haluaisit suositella?

V: Itse asiassa teimme ystäväni Petteri Evilammen kanssa useita elokuvia: länkkäriparodia Ponantsan, sisällissota-aiheisen Julmuuden ehdoilla ja dystooppisen Kohtauksia eräästä kuolemasta. Näistä kaksi jälkimmäistä olivat aivan vakavissaan tehtyjä, Julmuuden ehdoilla jopa ympäri maakuntaa kuvattu epookkielokuva. (Se löytyy nykyään YouTubesta.) Kohtauksia eräästä kuolemasta -elokuvalla osallistuimme Porin kaupungin kulttuuritoimiston järjestämään videoelokuvakilpailuun, mutta jouduimme lyhentämään sitä määrämittaan, saimme silti kunniamaininnan, vaikka olimme mielestämme joutuneet silpomaan työmme! Tämä lyhennetty versio on muuten ainakin ollut lainattavissa Porin kaupunginkirjastosta, mutta en tiedä, onko enää. Tämä oli siis kokoomakasetti, johon oli laitettu kaikki videoelokuvakilpailussa pärjänneet elokuvat - olisihan sellainen mahtava nähdä nyt, vaikkapa osana festivaalia.

Tuolloin 80-luvun lopulla Porissa oli paljon tyyppejä, jotka puuhailivat kaikenlaista, mikä näkyi myös videopajan toiminnassa, siellä oli koko ajan jotain menossa, samoin Annankatu 6:ssa, vaikka sen piiriin en koskaan kunnolla päässyt sisälle. Hyvä esimerkki on tietysti The Killing of Pori, mutta sen tekijöillä oli vähän traaginen kohtalo. Elokuvien lisäksi oli paljon bändejä, ja esimerkiksi Circlen esiasteita, vaikkapa Kolmannen konstaapelin, muistan hyvin. Varmasti tällainen esteetön puuhastelu näkyy kaupungissa edelleen, mutta kun on 25 vuotta siitä, kun olen muuttanut kaupungista pois, niin en tiedä kaikkea, mitä siellä tapahtuu. Rauni Reposaarelaista odotan mielenkiinnolla. Sellaista toivoisin, että joku kuvaisi Kari Levolan käsikirjoituksen Visa Mäkisen Yön saalistajiin uudestaan ja jättäisi siitä Mäkisen rönsyilyt ja kansainvälistä tavoittelevan meiningin pois, lähestyisi sitä ruohonjuuritason pienimuotoisena eksploitaationa.

Tässäpä muuten todellinen julkaisematon juttu! (Ja kyllä, olen koettanut keksiä blogilleni toista nimeä, kun tämän näkökulma elämääni ja tuotantooni on vuosien varrella muuttunut.) Tein nykyään Likellä työskentelevän Pete Leppäsen kanssa tällaisen reportaasin ja tarjosimme sitä Seuraan, jossa toimituspäällikkö hiukan nuorille pojille naureskellen hylkäsi sen. Taisi pahoitella pojitteluaan, kun huomautin, ettemme ole poikia. Ehkä juttu ei ole kovin hyvä (ainakin siirtymät teemasta toiseen ovat kömpelöitä), mutta kyllä sen nyt tässä yhteydessä ainakin kelpaa julkaista. Vuosi on siis ehkä 1998 tai 1999.

Turun runoliike tuo runouden kaikelle kansalle

Iso kalju mies makaa lattialla ilman paitaa ja karjuu: "Ihminen on epäonnistunut apina!" Viimeinen a-kirjain venyy veret seisauttavaksi huudoksi. Mies nousee pystyyn ja vetäisee sukkahousut päähänsä. Hän valittaa innostuneelle yleisölle, ettei kaupoista enää löydä yhden koon sukkahousuja: "Kaikki kaupat ovat kolmen koon kauppoja." Ja taas lähtee: "Sinä olet minulle elämä, minä olen sinulle" - pieni tauko - "kuolemaaaaaa!"

Suttuinen esikoistaiteilijan performanssi? Jumalan teatterin viivästynyt muunnelma? Punk-laulaja, joka esiintyy ilman bändiä? Ei, vaan turkulainen runoilija Tapani Kinnunen, jonka esiintymiset villitsevät kuin käyneistä hedelmistä alkoholisoitunut norsulauma.

Tapani Kinnunen ei ole yksin. Hänen vanavirrassaan seuraavat muiden muassa sellaiset runoilijat kuin Seppo Lahtinen, Jenni Haukio ja Mika Terho. Turkulainen runous on parina viime vuotena osoittautunut aktiiviseksi ja laajoja lukijapiirejä kiinnostavaksi ilmiöksi - puhutaan Turun runoliikkeestä.

Turkulaisten runoilijoiden runoillat järjestetään aina kapakoissa, joissa ne tavoittavat laajemman ja välittömämmän yleisön kuin korkeakulttuurisissa torneissa. Turkulaiset runoilijat kiertävät myös muualla Suomessa. Turkulaisin voimin tehty Tuli & Savu on tällä hetkellä tärkein valtakunnallinen runouslehti, Parnasson ja Nuoren Voiman muututtua lähinnä filosofisiksi ja kirjallisuustieteellisiksi julkaisuiksi. Turkulainen kustannusliike Sammakko on jo herättänyt huomiota julkaisemalla käännöksiä amerikkalaisen rentturunouden kruunaamattoman kuninkaan Charles Bukowskin tekstejä sekä beat-runouden mestarin Allen Ginsbergin kokoelman. Sammakko on myös julkaissut Tapani Kinnusta ja kahdeksan vuoden tauon pitäneen helsinkiläisen Teemu Hirvilammin kirjan Pyramidipipo. Turussa siis tapahtuu.

Esiintymiset kuin rock-konsertti

Tapani Kinnunen on kuitenkin liikkeen varsinainen kiintotähti. Kun hän nousee lavalle, häneen kohdistuvat kuvaajien objektiivit. Kinnusen esiintymiset ovat kuin parastakin rock-konserttia. Yleisö on innolla mukana, kun Kinnunen makaa lavalla ilman paitaa, sukkahousut päässä ja huutaa: "Elämä vituttaa!"

Mistä Kinnusen sukkahousu-idea on lähtöisin?

- Minulta tilattiin luento erääseen paikkaan ja aiheena oli porno ja väkivalta runoudessa. Keksin puoli tuntia ennen esiintymistä, että voisin värittää hieman tylsää matineaa esiintymällä sukkahousut päässä. Leikkasin suun kohdalle aukon, jotta voin puhua ja juoda viinaa.

- Eihän se ole välttämättä kovin eroottista, mutta jotenkin se tuntuu sopivan asiaan. Eihän sekään ole eroottista, että Arvi Lind lukee uutisia solmio kaulassa, mutta se kuuluu asiaan.

Seppo Lahtinen, mies kustannusliike Sammakon takana, on toinen Turun runoliikkeen johtohahmo.

- Me olemme esiintyneet Tapanin kanssa paljon ja kaikki runonlausuntaillat ovat olleet meidän järjestämiämme, olemme siis tehneet paljon silkkaa paskaduunia, Lahtinen sanoo, mutta toteaa, että Kinnusen sukkahousu-showt jäävät paremmin yleisön mieleen.

- Itse olen ehkä enemmän tavallista massaa, hän toteaa.

Lahtinen vähättelee itseään. Hän lausuu runojaan maanisesti tuijottaen ja hänen äänensä on vähintään yhtä kantava kuin Kinnusen. Lahtisen runoissa on kiihkeätä rytmiä ja niiden tunnelma on polttava.

Lahtisen yhteydessä on usein mainittu amerikkalainen beat-runous ja sellaiset runoilijat kuin Allen Ginsberg ja Gregory Corso. Lahtinen itse sanoo kirjoittavansa sellaista kamaa, joka hänestä tuntuu hyvältä.

- En ajattele sitä niin, että pitäisi tehdä jonkin tietyntyyppistä kamaa. Totta kai vaikutteet näkyvät aina, mutta en pyri jäljittelemään yksi yhteen ketään. Paras kirjoittaa omat jutut omalta pohjalta. Taide tarvitsee riskinottoa ja uskallusta, Lahtinen pohtii.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Turun runoliikkeestä puhuttaessa viitataan usein myös 60-70-lukujen vaihteen Turun underground -ilmiöön, jota muiden muassa Tapani Kinnunen sanoo henkiseksi kodikseen.

- Ilman Turun undergroundia olisin tuskin elossa tai olisin ulkomailla, Kinnunen sanoo ja jatkaa pirullinen virne naamallaan:

- Ehkä loisin Liettuassa loistavaa uraa kapellimestarina piiskaamalla naisviulisteja takapuoleen sillä sauvalla.

Lahtinenkin myöntää undergroundin vaikutteet.

- Markku Into ja Jarkko Laine olivat suuria guruja.

Turun undergroundin johtohahmo Markku Into sanoo undergroundin juurien olleen Amerikan radikaali- ja taiteilijapiireissä, joiden tarkoituksena oli julkaista provokatiivisia tekstejä.

- Underground oli termi, ei sitä hommaa mitenkään maan alla tehty. Underground elää tänäkin päivänä esimerkiksi musiikissa. Kysymys on valtavirran sivussa olevasta kulttuurista. Se ei edellytä sitä, että pitää kiroilla ja rakastaa jotain outoa. Se on enemmänkin epäilevä, radikaali asenne juttuihin. Se on yksilöanarkiaa, Into kuvailee.

- Jarkko Laine oli aloittaessaan kova juttu suomalaisessa runoudessa. Hän toi hyvän tuulahduksen runouteen, joka siihen asti oli ollut Suomessa lähinnä akateemista.

Into itse julkaisee runoja harvakseltaan eikä hätkähdytä niillä enää niin paljon kuin aktiivisimpana underground-kautenaan. Hän on viime vuosina keskittynyt kääntämiseen ja romaanikin on tulossa.

- Turun nykyinen runoliike on minua nuorempien sukupolvien juttu, mutta olen kyllä hengessä mukana, Into sanoo.

Intoakin näkee joskus turkulaisissa runoilloissa. Underground-vuosina hän esiintyi Jarkko Laineen ja bändin kanssa.

- Henkilö, joka ei lue runokirjoja, saattaa keikalla huomatakin, että runous ja jopa moderni runous ovatkin mielenkiintoisia.

Runoilijat ja naisrunoilijat

Miten Turun runoliike sai alkunsa? Tapani Kinnunen muistelee, että vuoden 1994 kaupunkifestivaali Down by the Laituri oli alkupiste. Kinnusen esikoiskirja Nauru pimeästä huoneesta oli juuri ilmestynyt, ja Kinnunen oli mukana Down by the Laiturin yhteydessä järjestetyssä runoklubissa.

- Siellä oli muitakin juuri julkaisseita runoilijoita, jotka olivat kaikki toisilleen tuntemattomia. Tuli & Savu -lehden ensimmäinen numero oli juuri ilmestynyt ja sen ympärillä ruvettiin pitämään yhteyttä, Kinnunen muistelee.

- Seuraavana vuonna oli toinen Down by the Laiturin runoklubi. Siihen mennessä oli ilmestynyt jo lisää kirjoja. Saman vuoden kirjamessuillekin tuli jo enemmän kirjoja. Koko homma kasvoi niin kuin lumipallo, joka laitettiin rinteestä alas.

Alkuvuosien runoilijat olivat kaikki miehiä - Tommi Parkko, Markus Jääskeläinen, Ilkka Koponen, Kinnunen ja Lahtinen. Naisia on tullut toimintaan mukaan vasta aivan viime vuosina. Jenni Haukio voitti vuoden 1999 Runo-Kaarinan, Pauliina Haasjoki oli ehdolla Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja Reetta Niemelä on hänkin voittanut Runo-Kaarinan ja Kirjailijaliiton esikoisteospalkinnon.

Onko Turun runous miehistä, Pauliina Haasjoki?

- Yleensäkin runous on miehistä touhua. Se on ollut sitä aina ja tulee ilmeisesti olemaankin. Jännä kyllä, runoutta pidetään runotyttöjen hommana ja runojen kirjoittamista pidetään feminiinisenä, mutta silti julkisuus keskittyy ainoastaan miesten runoihin ja miesrunoilijoihin. Ehkä se on hirveän mielenkiintoista ja erikoista, kun miehet kirjoittavat. Tosiasia on kuitenkin, että suurin osa käsikirjoituksista tulee naiskirjoittajilta, mutta suurin osa julkaistuista on miesten kirjoittamia.

Haasjoki ei sano pitävänsä naisrunoilija-termistä.

- Ei ole kivaa, että on erikseen runoilijoita ja naisrunoilijoita. Niin kauan kuin oletusarvo on miehinen, tilanne ei ole hyvä. Me olemme ne pakolliset naisrunoilijat herrojen yksilöiden joukossa.

- Jos maailma olisi täydellinen, voisi puhua itsestään vain runoilijana ja kirjoittaa runoja henkilönä, mutta maailma ei ole täydellinen.

Runon asema Suomessa

Turun runous ei ole ainoa merkki siitä, että runoja luetaan 90-luvun lopulla enemmän kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Mikä todella on runon asema Suomessa tällä hetkellä?

- Kiinnostus on kyllä selvästi kasvamassa, Reetta Niemelä sanoo ja jatkaa:

- Runon arvostus on varmaankin vastareaktio nousukaudelle ja koveneville arvoille. Kun kaikki keskittyy rahaan ja tuloksen tekemiseen, niin sille pitää olla joku vastavoima. Tässä tapauksessa se näyttää olevan runous.

- Joskus 70-luvulla ihmisillä oli poliittisia motiiveja kirjoittamiselle ja kun ne katosivat, kiinnostuskin hävisi. Nykyajan runous on enemmänkin minä-kuvausta. Yhteiskunnallisuus ei ole samalla tavalla näkyvää kuin parikymmentä vuotta sitten, Niemelä filosofoi.

Markku Into muistuttaa, että vaikka runokirjoja ei Suomessa vieläkään osteta paljoa, niitä silti luetaan.

- Pitää muistaa kirjastot. Laman aikana kirjastot joutuivat vähentämään kirjaostojaan ja ensimmäisenä lähtivät tietysti runokirjat. Tämä on vähentänyt menekkiä, mutta runoutta silti lainataan paljon enemmän kuin ostetaan. Sitä siis luetaan.

- Ikuisuusongelma on se, että runokirjat ovat niin ohuita, ettei niiden pitäisi maksaa enempää kuin kossupullo. Runokirjat ovat Suomessa liian kalliita, Into sanoo ja jatkaa, ettei esimerkiksi Saksassa myydä jotain runoilijaa suhteessa sen enempää kuin Suomessakaan.

- Kaupallisessa mielessä runouden asema on huono, mutta kun on näitä keikkoja ja runoutta viedään joka paikkaan, se parantaa asiaa.

- Ajanhenki on tällä hetkellä runouden ja yleensäkin taiteen vastainen. Runon asema on huono, mutta toisaalta se on myös hyvä, koska se on hyvin esillä eri medioissa, Into lopettaa.

Pulpia tarvepainatteina

Kari Peitsamo ja tiiviyden kauneudesta

Pieni perheuutinen

Sodan värit: erään kirjan tarina

Näyttely Aimo ja Pentti Viherluodosta

Synkkyyden voima, eli mitä on noir?

Jenniferille pyssy: feminististä ultraväkivaltaa

Pekka Hyytiäisen elokuvat ja 80-luvun kaipuu päästä pois

Jimi Tenorin elokuvat

Missä viipyy Nabokovin Lolitan täydellinen laitos?

Osattiin sitä ennenkin keksiä sukunimiä

Suomalaisen eroottisen kirjallisuuden lyhyistä kukoistuskausista

Mitä 30-luku tarkoittaa?

Okkultismi ja autismin kirjo

Uusimman kirjani tarina: Idän ihmeet

L. Onervan satukirja Uponnut maailma

Uusia kirjoja: Kuutamohulluus ja Animaatioelokuvan lyhyt historia

Hyvästit kauttualaiselle ystävälläni

Muutama sana teoksestani: 50 kirjaa - 50 elokuvaa

Turun runoliike: muinainen juttu