Kirjani Sisällissodan ääniä ilmestyi Suomen sisällissodan satavuotismuistovuonna. Se oli melkein tilausteos, kirjamessuilla Art Housen kustannuspäällikölle heittämäni ideanpoikasen perusteella tehty. Tietoni sisällissodasta aiemmin olivat olleet ehkä sattumanvaraisia, mutta ehkä näkemykseni nyt kirjan valmistuttua on tarkentunut. Sen verran monisyinen asia on kuitenkin kyseessä, että mitään yksittäistä totuutta siitä ei voi nähdäkseni olla. Paljon jää epäselväksi aina hamaan tulevaisuuteen.

Mistään juhlinnasta ei vuonna 2018 ole voinut puhua, sillä kyse on tapahtumaketjusta, jossa suomalaiset tappoivat lähes 40 000 toista suomalaista. On puhuttu veljessodasta, joka on tietysti harhaanjohtava termi, koska sotaan osallistui paljon myös naissotilaita, varsinkin punaisten puolella, mutta se korostaa kuitenkin tapahtuman traagisuutta: veli veljeä vastaan... Se on myös raamatullinen termi, kuin jokin perisynnin kaltainen olisi saanut suomalaiset tappamaan toisiaan.

Termejä on paljon muitakin: punakapina, vallankumous, vapaussota. Kaikki ovat poliittisesti monella tapaa latautuneita eikä niitä enää juuri käytetä. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja varsinkin poliittinen vasemmisto on lakannut puhumasta kapinasta ja vallankumouksesta, vaikka niistä nimenomaan oli kyse, yrityksestä saada itselle yhteiskunnallinen valta sotilaallisten toimenpiteiden avulla. Toisaalta termeissä on myös uhittelua ja ylpeyttä siitä, mitä tehtiin. Sotaan lähdettiin oman ja oman yhteiskuntaluokan vapauden puolesta, sikäli vasemmistokin voisi puhua vapaussodasta.

Termi on kuitenkin vakiintunut nimenomaan oikeiston omaisuudeksi. Vapaus on vapautta ennen kaikkea Venäjän vallasta, mutta ennen kaikkea Suomen kansallista itsenäisyyttä. Samalla termillä korostetaan sitä, että punakaarteja estettiin liittämästä Suomea tuoreen kommunistisen valtion Neuvosto-Venäjän oheen. Tämähän on tietysti jossittelua: emme voi tietää, olisiko Suomi liittynyt Neuvosto-Venäjään eli siis myöhemmin Neuvostoliittoon.

Toisaalta bolshevismiin nimenomaan kuului ajatus, että kansallisvaltiot lakkaavat olemasta tietyssä vaiheessa sosialismia, jolloin Suomikin olisi ajautunut ennen pitkää osaksi yhtä suurta neuvostovaltiota - toisin sanoen Neuvostoliittoa, jota johdettiin diktatorisesti ja verisesti.

Turun Sanomissa ollut Jouko Grönholmin arvostelu

Olen itse vasemmistolainen ja suhtaudun sangen empaattisesti sisällissodan hävinneeseen osapuoleen eli punaisiin. Koen heidän tappionsa ja heihin sodan jälkeen kohdistetut toimenpiteet traagisina. Punaisen puolen näkemykset ovat minusta usein oikeita, tarkkoja analyyseja siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvun alussa tapahtui, vaikka osassa puheenvuoroja näkyykin karkea tyyli, jota nykyään ehkä nimitettäisiin vihapuheeksi. Ymmärrän joka tapauksessa sen, että aseisiin tartuttiin ympäri maata. Siitä huolimatta olen alkanut ajatella, että on hyvä, että punaiset eivät voittaneet sotaa. Olen alkanut ajatella, että vallankumouksen yrittäminen, sisällissotaan ryhtyminen oli virhe. Olen alkanut ajatella, että yhteiskunnalliset uudistukset olisi pitänyt hoitaa äänestämällä ja parlamentaarisesti. Toki tilanne vuonna 1917 on varmasti näyttänyt siltä, että parlamentaarista tietä ei päästä etenemään, merkittävä osa porvaristoa oli kuitenkin sen kannalla, että Suomi jää osaksi Venäjää.

Tätä asiaa voisi jossitella varmasti loputtomiin. Me emme yksinkertaisesti voi tietää, mitä Suomessa olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet tai jos vallankumousta olisi yritetty äänestämällä. Jossittelun ketju on myös loputon: entäs jos Saksa olisikin pärjännyt ensimmäisessä maailmansodassa paremmin ja Suomeen olisi saatu Hessenin prinssi kuninkaaksi, niin kuin vuonna 1918 kaavailtiin? Suomi olisi ollut monella tapaa Saksan vasallivaltio, ja saksalaiset suurfirmat olisivat päässeet hyötymään Suomen luonnonvaroista. Mene ja tiedä, ehkä natsit eivät samalla olisi nousseet Saksassa, koska kuitenkin hyötyivät ensimmäisen maailmansodan traagisesta lopputuloksesta.

Tai jos äänestämällä luotu sosialidemokratia olisi lopulta paljastunut hauraaksi eikä olisi kestänyt äärioikeistolaistumisen painetta niinkään hyvin kuin nyt kesti? Jos Suomesta olisi 1930-luvulla vielä selvemmin tullut fasistinen valtio? Tai olisiko parlamentaarinen sosialidemokratia voinut estää Neuvostoliiton hyökkäyksen?

Kuten sanottu, tätä voi jatkaa loputtomiin. Onko jossittelusta hyötyä? Ainakin voimme pitää sen avulla yllä utopioita, ajatusta siitä, että yhteiskunnan ei tarvitse olla tällainen. Suomalaiset sosialidemokraatit lähtivät 1910-luvun lopulla rakentamaan maata, jonka piti oleman vapaampi ja tasa-arvoisempi - se ei ole huono ajatus edelleenkään aikana, jolloin vapaus ja tasa-arvo tuntuvat jatkuvasti olevan vaarassa.

(Yllä oleva perustuu suurelta osin Joensuussa helmikuussa 2018 pitämääni esitelmään. Tämän osuuden jälkeen siirryin esittelemään kirjaa ja siinä olevia tekstinäytteitä, mutta jälkimmäinen osuus esitelmästä perustui niin paljon olemassa olevaan kirjaan, että sitä on turha tässä toistaa. Muistutan vielä kirjan Facebook-sivusta, jolla julkaistaan lähinnä kirjasta pois jäänyttä aineistoa.)

Olin kaksi viikkoa sitten Helsingissä KauhuConissa kunniavieraana. Olin todella otettu, kun minut paikalle kutsuttiin, vaikka en ehtinytkään coniin kuin sunnuntaina. Tilaisuus oli mukava ja pienimuotoinen, ja liityin myös Lovecraft-seuran jäseneksi.

Pidin kunniavierasesitelmän otsikolla "Mies joka loi antologiabuumin". Otsikon suurellisuudessa on lievää itseironiaa, mutta asia itsessään on nähdäkseni tosi: kukaan ei ollut tehnyt yli kymmeneen vuoteen antologioita eivätkä ne oikeastaan koskaan ole olleet Suomessa merkittäviä julkaisualustoja genrekirjallisuudessa (työväenopisto- ja muissa harrastuspiireissä ne ovat toki olleet tärkeitä, samoin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, jolloin esimerkiksi Nuori Suomi oli merkittävä antologiasarja). Tässä puhe siinä muodossa kuin sen kirjoitin, bussissa matkatessani muokkasin sitä jonkin verran, mutta vain paperilla, enkä enää muista, mitä kaikkea lisäilin tai muutin.

 Mies joka loi antologiabuumin

Hyvät KauhuCon-vieraat, hyvät ystävät,

ei aina käy niin kuin haaveillaan.
Minusta piti tulla runoilija. Olen julkaissut saamiani roskaposteja runokokoelmana, lisäksi olen toimittanut yhden kertovan runouden antologian.
Minusta piti tulla elokuvakriitikko. Nyt kokoan kirjaa Tapani Maskulan vanhoista elokuvakritiikeistä.
Minusta piti tulla kirjallisuudentutkija. Graduni on edelleen ostettavissa parin euron hinnalla sähkökirjana.
Minusta piti tulla romaanikirjailija. Olen toimittanut 23 novelliantologiaa.
Jos nyt laskin oikein.

Jotta saataisiin selvyys siihen, miksi näin kävi, pitää mennä ajassa taaksepäin. Ainakin vuoteen 2004, sillä silloin perustin lehden nimeltä Isku. Olin aiemmin tutkinut vanhaa kioskikirjallisuutta, niin sanottua pulpia, ja kirjoittanutkin aiheesta pari kirjaa. Olin löytänyt iskelmänikkari Reino Helismaan 1930- ja 1940-luvun vaihteessa kirjoittamat seikkailu- ja rikosnovellit, joita olin koonnut vuonna 2001 kirjaan. Olin myös törmännyt netissä seikkaillessani fanzineihin, joissa harrastajakirjoittajat ja jotkut vähän vakiintuneemmatkin kirjailijat julkaisivat rikosnovelleja. Fanzineissa saattoi olla mukana joitain vanhempiakin novelleja uudelleenjulkaisuna.
Konsepti kuulosti jostain syystä kiehtovalta. Olin totta kai tiennyt suomalaiset scifi-fanzinet jo 80-luvulta, jolloin isoveljeni niitä tilasi: Tähtivaeltaja, Spin, Portti... Suomessa ei kukaan julkaissut vastaavaa rikoslehteä, joten päätin täyttää aukon.
Kovin suuri se aukko ei ollut, sillä jos oikein muistan Iskun levikki oli parhaimmillaan noin 80. Jaksoin kuitenkin lehteä tehdä kaksi kertaa vuodessa - muiden töiden päälle siis! - vuoteen 2011, jolloin sen lakkautin. Iskussa ilmestyi kotimaisten kirjoittajien uusia novelleja plus jokin käännösnovelli sekä vanha kotimainen novelli, vuosikertatarina. Kyllä se työstä kävi, vaikka varmasti menetin hommassa enemmän rahaa kuin sitä tuli.
Kun lehti oli ilmestynyt parin vuoden ajan, sain sähköpostia Harri Kumpulainen -nimiseltä tyypiltä, jota en aiemmin tuntenut. Olin hänen eksentriseen hahmoonsa kyllä kiinnittänyt huomiota esimerkiksi kirjamessuilla. Kumpulainen väitti kirjoittaneensa erilaisia novelleja lehtiin jo 60-luvun lopulla - ihmettelin vain, miksi en ollut koskaan kuullut hänestä mitään. Kumpulainen sanoi olevansa lehtibisneksessä ja kiinnostuneensa Iskun konseptista. Sovimme tapaamisen, ja kuunneltuani Kumpulaisen ihmeellisiä juttuja 60-, 70- ja 80-luvun kioskilehtiskenestä - hän väitti toimittaneensa ja julkaisseensa muun muassa lehteä nimeltä Isojen poikien kuvaristikot - päätin, että hän pistelee omiaan.
Lopulta kuitenkin paljastui, että Kumpulainen puhui totta, ainakin suurelta osin. Olen jopa pitänyt käsissäni Isojen poikien kuvaristikoiden numeroita.
No, oli miten oli, Kumpulainen oli jostain syystä innostunut Iskun ilmestymisestä niin paljon, että ryhtyi suunnittelemaan erilaisten lajityyppinovellien uudelleenjulkaisuihin keskittynyttä kustantamoa. Kuulostaa vetävältä bisnesidealta, vai mitä?
Luonteelleni tyypillisesti sanoin, että voin toimittaa kirjoja, jos hän sellaisia tosiaan aikoo julkaista. Kumpulainen tunsi muun muassa Boris Hurtan ja muita alan kirjoittajia, joten hänellä oli varmasti jo mietittynä erinäisiä kirjoja, ja oma Isku-lehteni toimi vain katalysaattorina. Joka tapauksessa Kumpulainen perusti Rakennussanomat-ilmaisjakelulehtensä oheen sivutoiminimen Turbator. Sana tarkoittaa häiriköitsijää, ja jos siihen kytkee etuliitteen "mas" saa uuden merkityksen. Kumpulainen ajatteli olevansa kustannusalan häirikkö, ja hän kirjoittikin ensimmäiseen kirjaan jälkisanat, jossa toivoi Turbatorin voivan ravistella alan ummehtuneita käytäntöjä.
Ensimmäinen kirja oli Viides testamentti, johon kokosin Turussa tai Turun lähistöllä vaikuttaneiden kirjailijoiden rikos- ja jännitysnovelleja eri vuosikymmeniltä, vanhimmat 1940-luvulta, uusimmat kirjaa varten kirjoitettuja. Vanhimpiin kuului Harry Etelän kauhunovelli "Mustaa verta".
Kirjaa ei ostanut juuri kukaan, mutta se ei menoa haitannut. Olimme Kumpulaisen kanssa jo sopineet, että teen oman kirjansa Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleista. Olin niihin törmännyt aiemmissa tutkimuksissani tietämättä, että kyse oli "Puhelinlangat laulaa" -iskelmän sanoittajasta! Niistä ilmestyi oma kirjansa Kauhujen salakammio vielä samana vuonna 2007. Myös M. G. Soikkelin Marsin ikävä, Boris Hurtan Vuoden pimein päivä ja Kumpulaisen oma Pitkä jauntti, salanimellä Harri Erkki, ilmestyivät samana vuonna.
Tein Turbatorille sen M-sarjaan (novelliantologiasarjan nimeksi valikoitui M koska siihen oli olemassa käyttämätön logo), vuosien varrella ainakin 15 kirjaa. Melkein aina Kumpulainen suostui ehdotuksiini, vaikka en tiedä, tekikö hän millään M-sarjan kirjalla voittoa, joka kai aina kaikenlaisen yritystoiminnan tausta-ajatuksena on. Kirjoihin mahtuu kaikenlaista: pornografiaa, eräkirjallisuutta, sota-ajan juttuja, länkkäreitä, raisiolaisen merikapteeni Veikko Hannuniemen seikkailunovelleja... Vuosina 2011-2012 toimitin sarjaan peräti kuusi kirjaa. Ei ihme, että yksi kollega ihmetteli, miksi haaskaan ilmiselviä lahjojani tällaiseen touhuun, jossa tulee väkisinkin ohareita. Kukaan muu ei olisi näitä kirjoja kyllä tehnyt. Se on minulle aina ollut riittävä syy.

Kansi: Mika Myyry

Vuonna 2009 toimitin myös kirjan Tuhansien zombien maa. Se ei itse asiassa ollut M-sarjan kirja, vaan R-sarjan. Siihenkin oli olemassa valmis logo. R-sarjan kirjoja ilmestyi kolme muutakin, joista yksi oli Isku-lehden kotimaisista novelleista kokoama pieni antologia, lisäksi Petri Salinin mainio rikosromaani Toinen nainen oli käytännössä minun tilaamani.
Tuhansien zombien maa on tässä kuitenkin se pihvi. Niin kuin nimi kertoo, se on zombikirja, kirja elävistä kuolleista. Kun ehdotin sitä Kumpulaiselle, hän suhtautui siihen vähän epäillen, mahtaisivatko zombit Suomessa toimia, ja varmaan juuri siksi kirja ei ilmestynyt M-sarjassa. Joka tapauksessa kirja polkaistiin maasta parissa viikossa. Osa novelleista oli jo ilmestynyt jossain muualla aiemmin, ja osan kirjoittajat tekivät nopeasti. En muista, miksi ajattelin, että kirjalla olisi kiire, miksi se ei voisi ilmestyä vähän myöhemmin. Tuhansien zombien  maa sai kuitenkin viisi Atorox-ehdokkuutta, mikä on käsittääkseni enemmän kuin millään muulla myöhemmin toimittamallani novelliantologialla. Viidestä ehdokkaasta kaksi oli tosin saman kirjoittajan, Tuomas Salorannan käsialaa, toinen salanimellä.
Tuhansien zombien maa oli samalla ensimmäinen spefiin jollain lailla liittyvä uusien novellien antologia moneen vuoteen. 1980- ja 1990-luvulla oli ilmestynyt joitain antologioita, joista osa oli koottu vanhoista novelleista, Cthulhu-aiheinen Kultainen naamio oli ilmestynyt jo vuonna 1993. Toinen Boris Hurtan toimittama antologia Onnellinen kuolema oli tullut kolme vuotta myöhemmin. 2005 oli tullut Johanna Sinisalon toimittama Verkon silmässä, jossa oli tarinoita netin ihmemaailmasta.
Tuhansien zombien maa oli ulkoisesti - ja osittain sisäisestikin - vaatimaton, mutta uskaltauduin sen jälkeen jo laajemmille vesille. Silmissä kangasteli laajempi kokonaisuus, jossa kauhufiktion keskeiset hirviöt mellastaisivat Suomessa: zombieitten jälkeen vampyyrit, ihmissudet, Lovecraftin Cthulhu-mytologian olennot. (Samaan ideaan liittyy myös 2010 ilmestynyt Sherlock Holmes Suomessa, sekin Turbatorin opus.)
En muista enää, oliko Teos ensimmäinen kustantamo, jota lähestyin vampyyri-idealla, mutta he sen joka tapauksessa hyväksyivät. Kirja ilmestyi nimellä Verenhimo vuonna 2011. Siinä lähdin nimenomaan ideasta, että se kertoisi vampyyreista Suomessa, mutta viime vaiheissa idea vähän lähti käsistä, mitä en suinkaan harmittele, sillä Tiina Raevaaran avaruuteen sijoittuva novelli ja M. G. Soikkelin jonnekin ehkä kaakkois-Eurooppaan sijoittuva novelli ovat kummatkin mainioita. Raevaaran novellissa avaruudessa matkaava vampyyri sentään kertoo purreensa yhdeltä suomalaiselta kaulan auki, ja Soikkelinkin tarinassa voi kuvitella matkaavansa suomensukuisten kansojen keskuudessa. Kirjasta tuli neljä Atorox-ehdokkuutta.
Kirjoitin kirjaan esipuheen, jossa luonnostelin vampyyrifiktion historiaa. Jossain blogiarvostelussa sanottiin, että olin kirjoittanut puhdasta roskaa, ja maininta siitä, että Bram Stokerin kreivi Dracula olisi komea, olikin nolo moka, jonka olen sittemmin korjannut, kun olen tekstin julkaissut uudestaan artikkelikokoelmassa. Näin ne elokuvien - tässä tapauksessa Christopher Leen - luomat mielikuvat jäävät elämään.

Kansi: Jukka Murtosaari

Kirja ei varmaankaan myynyt kovin hyvin. Aina kysyessäni Teokselta sanottiin, että se myi kohtuullisesti, mutta eivät he kuitenkaan innostuneet tekemään toista antologiaa. En tiedä, miksi en heti lähestynyt Jalavaa vampyyri-idean kanssa, sillä Jalava on aina ollut keskeinen kauhukustantaja Suomessa. Siellä joka tapauksessa innostuttiin heti seuraavasta ideastani: ihmissusi Suomessa. Kuun pimeä puoli ilmestyi Jukka Murtosaaren komean kannen kera vuonna 2013 ja keräsi kolme Atorox-ehdokkuutta - joka kerta ehdokkuuksien määrä putosi yhdellä, vaikka kirjat oli koottu ja toimitettu aina vain paremmin! Kuun pimeässä puolessa pystyin myös paremmin pitämään kiinni siitä, että tarinat sijoittuvat Suomeen.
Yksi syy siihen, että Atorox-ehdokkuuksia tuli aiempaa vähemmän, oli tietysti se, että monet muutkin olivat alkaneet tehdä antologioita. Vuonna 2011, samana vuonna jolloin Verenhimo ilmestyi, perustettiin myös URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio -niminen löyhä kollektiivi, ja sen ensimmäiset julkaisut tulivat vielä samana vuonna. URS:n ajatus oli, että spefi-kirjallisuuden ei tarvitse kilpailla korkeakirjallisuuden kanssa, vaan se voi olla "konstailematonta viihdettä", kuten URS:n sivuilla edelleen sanotaan.
URS on ilmeisesti lakannut toimimasta, ainakin aktiivisesti, mutta siitä on siinnyt monenlaista: Tuomas Salorannan Kuoriaiskirjat, jolta on tullut muutamia antologioita, kuten uudenlaista mytologiaa luonut Stepanin koodeksi jatko-osineen, ja osuuskunta Osuuskumma, joka laskujeni mukaan on vuodesta 2012 alkaen julkaissut jo 21 erilaista antologiaa! Lisäksi antologioita ovat tehneet mm. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat eli STK, Turun tieteiskulttuurikabinetti eli Tutka sekä Aavetaajuus.
Melkein kaikkia näitä uusia spefi-antologioita luonnehti nimenomaan jonkinlainen uusrahvaanomaisuus, pyrkimys viihteelliseen tai vetävään kerrontaan ilman korkeakulttuurisia kiemuroita. En itse halua tehdä minkäänlaisia vastakkainasetteluja, mutta muistan, kun Vesa Sisättö - joka on ollut mukana monessa antologiassani - sanoi Facebook-keskustelussa, että olen tuonut hauskuuden takaisin spefin kirjoittamiseen. Toki muitakin oli samalla asialla: oli syntynyt kirjoittajasukupolvi, jota ei enää kiinnostanut tehdä spefistä Finlandia-ehdokkaaksi kelpaavaa sisällöllisesti syvällistä ja muotonsa puolesta kunnianhimoista kaunokirjallisuutta. Tämähän ei tietenkään tarkoita, etteikö heidän teksteissään näkyisi uudenlainen suhtautuminen seksuaalisuuteen, sukupuolisuuteen, rotuun tai ylipäätään identiteetteihin.
Jossain vaiheessa alettiin puhua jopa varsinaisesta antologiabuumista. Kirjoja tuntui tulevan koko ajan, ja ideoita heiteltiin jatkuvasti ilmaan. Syntyi vitsi, jossa melkein mihin tahansa ideanpoikaseen saattoi sanoa, että tehdään siitä antologia, tyyliin palokunta-antologia - tai Ior Bock -antologia, jota Tiina Raevaara seinälläni ehdotti.
Kirjailija Miina Supinen jokin aika sitten naureskelikin Facebookista puhuttaessa, että alkuaikoina tuntui, että kun Facebookin avasi, joutui heti toimittamaani antologiaan.
Tekemättömiä antologioita, joista on puhuttu, ovat olleet mm. merenneidot, enkelit, suomalaiset supersankarit (sekoitus vanhojen sarjakuvien ja muiden sankareita sekä kirjoittajien itsekeksimiä plus Rendel), Raamattuun perustuvat tarinat, Kalevalaan perustuvat tarinat, Tarsa- ja Vorna-kirjat (kai tiedätte Tarsan ja Vornan?), dinosaurukset, miekka ja magia, Keltainen kuningas, Viiltäjä-Jack... Antologioita, joita olen itse pyöritellyt ja joita muut ovat tehneet, ovat olleet ainakin merirosvot ja kummitukset.

Kansi: Kari Sihvonen

Kun Osuuskumma on jo julkaissut kissa-antologian, minun kai pitäisi tehdä koira-antologia. Ei kun hetkinen, minähän olen tehnyt jo koira-antologian! Lempo nimittäin julkaisi 2015 toimittamani kirjan Susikoira Roi -vitsejä...
Niin ikään Osuuskumman julkaisema on Rocknomicon, mikä kuulostaa kauan sitten pyörittelelemältäni idealta heavy metalin ympärille kietoutuvasta kirjasta. Sen avainnovellina olisi ollut Kari Nenosen nimitarina Noitarovio-kokoelmasta. Tai ehkä jazz kävisi minulle paremmin, kun en kerran heavya voi sietää. Tai discoantologia, kertomuksia huumeita vetävistä bilehileistä? Lucifer Studio 54:n tanssilattialla New Yorkissa vuonna 1977? Tai vampyyri Turun Dynkyssä?
Pulla- ja sauna-antologiatkin joku muu teki.

No niin, vakavoidutaanpa vielä hetkeksi.
Miksi olen tehnyt näin paljon antologioita? Vanha totuushan on, että jos ei osaa kirjoittaa, voi ruveta kriitikoksi. Olen joskus sanonut, että jos ei osaa kirjoittaa kritiikkiä, voi ruveta opettamaan kirjoittamista, mutta ehkä voisi sanoa myös, että voi ruveta kokoamaan antologioita.
Antologia on aina vaikuttanut minusta hienolta kirjatyypiltä. Sillähän voi tehdä monenlaista:

- sillä voi nostaa esiin kirjoittajasukupolvea tai jopa tehdä jonkinlaisia sukupolvimanifesteja tyyliin: "Katsokaa, tässä tulevat nyt uudet häpeämättömät kauhukirjailijat, väistykää, vanha sukupolvi!"

- tai sillä voi tehdä ylipäätään jotain lajityyppiä tunnetuksi, vaikka Suomessa kirjallisuudenlukijat ovat joko nihkeitä suhteessaan spefiin eivätkä lue edes hyvin koottua antologiaa tai sitten he ovat jo hyvinkin tietoisia jostain lajityypistä, varmasti Suomessa moni tietää vampyyri- ja ihmissusikirjallisuudesta enemmän kuin minä, oletan että täälläkin on heitä

- antologioilla voi nostaa esille uusien kirjoittajien lisäksi unohdettuja tai ylipäätään menneitä kirjoittajia - tämä on ollut koko ajan yksi pointti kirjoja tehdessäni ja liittyy laajempaan tematiikkaan, joka näkyy koko tuotannossani, kun olen tehnyt kirjoja unohdetuista kirjailijoista tai lajityypeistä tai julkaisumuodoista, esimerkiksi Verenhimossa oli mukana Mika Waltarin, Leo Anttilan ja Harry Etelän vanhat novellit ja Kuun pimeässä puolessakin Matti Kurikan tarina "Vironsusi". Vieläkin harmittaa, etten ottanut Tuhansien zombien maahan sitä Kaarlo Uskelan sisällissodan jälkeiseen aikaan sijoittuvaa tarinaa, jossa hän kuvaa, miten kuolleilta näyttäneet punavangit nousevatkin yllättäen ylös ja laahautuvat hakemaan  ruokaa

- antologialla voi toisin sanoen luoda historiaa, antaa jollekin lajityypille tausta, osoittaa että on sitä Suomessakin osattu. Ylipäätään olen sanonut, että haluan luoda suomalaiselle kirjallisuudelle uuden historian, sellaisen jossa korostuvat viihteellisyys, fantasia, leikillisyys, eksotiikka - samaan liittyy myös vuonna 2014 ilmestynyt runoantologia Titaanien laulu, johon kokosin sata vuotta vanhoja eksoottisia ja kauhuaiheisia suomalaisia tai käännösrunoja. En tiedä, olenko onnistunut tässä pyrkimyksessäni - ainakaan vielä! Olen vasta 45, aikaa on vielä.

- lisäksi antologia voi toimia tietokirjana, mutta tämä liittyy ehkä enemmänkin vanhoista novelleista tai muista tarinoista tehtyihin antologioihin. Tällainen on esimerkiksi Turbatorille tekemäni Tankki palaa, joka samalla kertoo tiedotuskomppanioiden TK-miehistä ja ylipäätään sotaan liittyvästä julkaisu- ja kirjoittamiskulttuurista. Samanlainen, ehkä vielä enemmän tietopuolinen on aiemmin tänä keväänä ilmestynyt Sisällissodan ääniä, jossa on kaunokirjallisuutta ja muuta aineistoa Suomen sisällissodan ympäriltä.

Antologiahan on kuitenkin vaikea kirjallisuuden ja kustantamisen laji, kuten Turbatorin Harri Kumpulainen tuli huomaamaan: kustantamon viimeinen antologia oli vuonna 2016 kokoamani kirja suomalaisia länkkäritarinoita, Kirottu kaupunki. Sama tietty pätee mihin tahansa vähänkin marginaaliseen kirjallisuuteen: kirjakaupat eivät yksinkertaisesti pidä myynnissä riittävän laajaa valikoimaa kirjoja. Toisaalta Verenhimo, Kuun pimeä puoli, Kirotun kirjan vartija ja myöhemmät kirjat ovat nimenomaan olleet pyrkimyksiä päästä pois marginaalista, kohti kirjallista valtavirtaa, isojen kustantamoiden julkaisemia hyvännäköisiä kirjoja, joita ei myydä vain FinnConissa tiskiltä tai baarissa kädestä käteen.
Antologian tekeminen on kuitenkin vaikuttanut oudolta kirjallisten ihmistenkin mielessä. Kun Karri Kokko haastatteli minua Parnassoon kymmenisen vuotta sitten, hänen näkökulmansa oli tavattomalta vaikuttava tuotteliaisuuteni. Jutun otsikko puhui Duracell-Jurista ja jutun kuvituksena oli kedolla loikkivia pupuja, joille oli kaikille photoshopattu naamani jostain vanhasta valokuvasta. Silloin päätin, että hommaan hyviä kuvia, joita voin itse antaa median käyttöön silloin kun eivät itse hommaa kunnon kuvaa.
No niin, asiaan: jutussa Kokko sanoi antologioiden kohdalla, että annan toisten kirjoittaa kirjani, mikä kuulostaa enemmän joltain käsitetaiteelta (ja Karri Kokkohan on julkaissut omalla nimellään runokokoelman, jonka runot muistaakseni kolme muuta tekijää oli kirjoittanut). Minulle antologioiden tekeminen on ihan silkkaa työtä, jota teen sinänsä vaativien esikuvien velvoittavana - tällainen voisi olla vaikkapa englantilainen Mike Ashley, joka heittää laadukkaan antologian melkein mistä tahansa aiheesta, kuten vaikkapa kirjan uusista Jules Vernen teoksiin liittyvistä seikkailuista. Ai niin, tästä muistankin, että piti joskus kirjoittaa kirja Arne Saknussemin seikkailuista... Kai tiedätte, kuka Arne Saknussem oli? No, ei se mitään, tehdään hänestä antologia.
Ashleyn kirjoissa nimenomaan on sekaisin vanhoja ja uusia novelleja, ja vanhoissakin on kerrostumia, joku novelli voi olla vaikka 1920-luvulta, joku 60-luvulta ja joku voi olla 10-15 vuotta vanha. Tällainen ensyklopedisyys on jostain syystä aina tuntunut viehättävältä.
Rahaa ja suosiota antologioilla ei kylläkään saa. Senhän takia niitä täytyy tehdä niin paljon. Sama pätee tietty kaikkiin kirjoihin nykyään.
Vanha totuus usean kirjoittajan kirjoistahan on se, ettei niitä osteta. Jo filosofi René Descartes sanoi 1600-luvulla, että monen eri ihmisen tekemä rakennelma vaikuttaa huterammalta kuin yhden ihmisen keskittyneesti tekemä. Kustantajat ovat Suomessa - ja myös muualla maailmassa - samaa mieltä kuin Descartes. Parinkin kirjan kohdalla kustantaja on saattanut sanoa, että hyvältä näyttää, mutta ei tätä kuitenkaan kukaan osta.
Sama periaate pätee muuallakin kirjallisessa maailmassa: yleensä antologioiden tekemiseen ei saa apurahaa, ainakaan sellaisiin kirjoihin, joissa ihmissudet ja vampyyrit mellastavat. Yhteen kirjaan, josta tarkemmin myöhemmin, sain WSOY:n säätiöltä aika hyvänkin apurahan, mutta se taitaa olla toimittamistani antologioista ainoa. Sama pätee myös artikkelikokoelmiin. Suomen tietokirjailijoiden säännöissä erikseen lukee, että toimitettuihin teoksiin ei myönnetä apurahoja. Nämä ovatkin sitten aina syntyneet ilman apurahoja.
Tietysti on aina poikkeuksia. Oletan että Kirsi Pihan ideoimaa Toista tuntematonta eli antologiaa Tuntemattoman sotilaan naiskohtaloista on myyty enemmän kuin vaikkapa Luurankomiestä tai Sherlock Holmesin seikkailuja. Samoihin aikoihin ilmestyi Erkka Mykkäsen toimittama Jatkuu! alaotsikolla "fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista".
Silloin julkisuudessa sanottiin, että nyt fanifiktiota tehdään Suomessakin. Ai jaa että nyt?
Julkisuus suhtautuu novelleihin näin usein muutenkin. Niitä on vasta sitten kun arvostetut kaunokirjailijat niitä tekevät. Vuonna 2012 oli Nuoren Voiman Liiton toteuttama valtakunnallinen suurhanke Novelli palaa, jossa pyrittiin saamaan novelleille näkyvyyttä ja lukijoita. Hyvä hanke, ei siinä mitään, ja se synnytti kirjan Matkanovelleja, jonka teksteistä osa oli ilmestynyt alun perin VR:n Matkaan-lehdessä. Ai niin, nyt muistankin, että piti joskus tehdä juna-antologia...
Joka tapauksessa kirjoitin aiheesta hiukan melankolisen kolumnin Hesariin, jota tuolloin muutenkin avustin. Mainitsin novellin vilkkaan alus- ja päällyskasvillisuuden spefi-lehdissä ja antologioissa ja puhuin omista antologioistani, ja yritin näin jotenkin sanoa, että novelli  ei oikein voi palata, koska se ei ole koskaan mennyt pois! Myöhemmin Novelli palaa -hankkeessa mukana ollut kirjailija Katja Kettu ja pari muuta kirjoittivat vastineen, jossa syyttivät minua genrerasistiksi, kun en arvosta novellistiikkaa. Jokin tässä logiikassa jäi avautumatta.

Kannen kuva: Charlie Bowater

Mutta vielä takaisin minuun ja moniin antologioihini. Tuo aiemmin mainitsemani suuri visio Suomessa mellastavista kauhun perushirviöistä huipentui vuonna 2016 ilmestyneeseen kirjaan Kirotun kirjan vartija, joka on siis kotimaisten kirjoittajien tekemä Cthulhu-pastissien teos. Siinä vanhoina tarinoina ovat S. Albert Kivisen "Cthulhun suojatti" hänen omasta Merkilliset kirjoitukset -teoksestaan (1990) ja Johanna Sinisalon mainostoimistomaailmaan sijoittuva "Me vakuutamme sinut", joka on alun perin vuodelta 1993 - mitään oikeasti vanhaa tarinaa ei tietenkään Suomessa ole kukaan tehnyt, mutta vastaisen varalle sanon, että Mika Waltarin Kuolleen silmät -novellikokoelmassa (1929) esiintyy ainakin kahdessa eri novellissa salaperäinen kolmio, joka saa miehet hulluiksi... Sen ympärille saisi varmasti oman antologiansa.

Vielä pari kirjaa pitää mainita. Sadan vuoden unet, joka ilmestyi viime vuoden syksynä, oli tekeillä monta vuotta, sillä mainitsemani Wsoyn apuraha tuli jo vuonna 2013! Se on satukirja, jossa kirjailijat ovat muunnelleet tunnettuja satuja haluamiinsa suuntiin. Johanna Venho esimerkiksi käsittelee prinsessa Ruususen tarinaa kuvauksena pitkäaikaisesta masennuksesta. Se on erittäin kaunis teksti, suosittelen. Olen sanonut, että se on viimeinen laajamuotoinen antologia, jonka teen.
Tällä hetkellä tosin kokoan Kuoriaiskirjoille kryptozoologia-antologiaa ja omalle kustantamolleni Helmivyölle lentosotajuttujen kirjaa. Ai niin, minullahan on tosiaan nykyään oma kustantamo, voisin tehdä mitä tahansa antologioita! Missäs olikaan lista niistä tekemättömistä antologioista...?
Palataan vielä zombeihin. Tuhansien zombien maa on hauska kirja, jolle olen paljosta kiitollinen. Olisi hauska tehdä sille jatkoa, kunnollinen kirja tymäköitä zombinovelleja. Toki zombit ovat Walking Deadin - anteeksi: Talking Livingin - loputtomuuden myötä menettäneet hohtoaan, mutta silti: kuka lähtee mukaan? Ilmoittautuminen antologiaan kulman takana.
Kiitos.

Nolompi postaus, mutta menköön kuitenkin näin, kun en jaksa enää myöhään illalla korjata: laitoin vanhempaan, nykyään aika retuperällä olevaan englanninkieliseen blogiini tekstin Otso Kantokorvesta, jonka novelleja julkaisin eri aikoina kolme kappaletta. Teksti on tässä, en rupea sitä ja linkkejä ja kuvia enää siirtelemään.

Elämme huolestuttavia, pelottavia aikoja: äärioikeistolaisuus, fasismi, kansallissosialismi, natsismi ovat kaikki hyväksyttäviä, todesta otettavia poliittisia vaihtoehtoja, joihin osa väestöstä suhtautuu positiivisesti. Natsit marssivat kaduilla ja tekevät natsitervehdyksiä ja kommentipalstoilla vain valitetaan, että anarkistit marssivat myös, siihen olisi pitänyt ehdottomasti puuttua. Kansanedustajat osallistuvat natsien järjestämiin tilaisuuksiin eikä heidän tarvitse sanoa kuin etteivät tienneet, mistä oli kyse, ja puolueensa puheenjohtaja reagoi asiaan vähättelemällä, käytännössä hyväksymällä toiminnan, koska se naamioituu terrorismin vastustamiseksi ja terrorististen tekojen muistohetkiksi (politiikassa kyse on aina vallan saamisesta, ei mistään muistamisista). Kuopiossa poliisi taas suhtautuu ymmärtäväisesti natsien järjestämään musiikkitapahtumaan - auta armias, jos samassa paikassa olisi anarkistien festari, kyllä silloin olisi menty mellakkavarusteissa paikalle.

Monet sanovat, että natseja on vain vähän, ei heihin tarvitse kiinnittää huomiota. Heidän määränsä ja näkyvyytensä on kuitenkin noussut räjähdysmäisesti viime vuosina, samoin heidän toiminnalleen saamansa hyväksyntä. Ihan kuin ihmiset sanoisivat, että hyvä vain että tännekin saadaan jotain järjestystä. Samat ihmiset unohtavat, mihin natsismi Saksassa johti. Tai pikemminkin pitäisi sanoa, että väkivaltainen diktatuuri on jo lähtökohtaisesti osa natsismia.

Minua pyydettiin kaksi viikkoa sitten puhumaan Turussa järjestettyyn Ei natseja Turkuun -tapahtumaan. Epäröin ensiksi, koska en heti keksinyt, mitä sellaista puhuisin, millä olisi todellista vaikutusta. Ja jos suoraan sanon, niin pelotti myös ajatus, että natsit alkavat vainota (vaikka tiedän, että minua suojaa se, etten ole nainen). Sitten huomasin, että turkulainen tuttuni, joka oli monen muun kanssa yksi tapahtuman järjestäjä, oli alkanut saada tappouhkauksia tapahtumalle myötämielisiltä tahoilta. Tästä sisuuntuneena ilmoitin, että tulen puhumaan, koin sen suorastaan velvollisuudekseni. Koin velvollisuudekseni osallistua myös tapahtumaa edeltävään marssiin, jonka iskuhuutoihin kuului otsikon rytmikäs "Ei natseja Turkuun / ei natseja minnekään!"

Alla puheeni, joka on lyhyt, annettu aika oli noin viisi minuuttia. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että monet muut esiintyjät - jotka siis pitivät hienoja, koskettavia puheita - puhuivat abstrakteista yleisinihmillisistä arvoista. En kuitenkaan itse usko, että niillä voidaan natseja vastustaa. Natsit tekevät politiikkaa, heitä pitää vastustaa politiikalla. Natsien suosio johtuu eriarvoistavasta ja vähävaraisten ihmisten elämää kurjistavasta talous- ja muusta politiikasta. Valtaan päästäkseen jotkut demagogit taas käyttävät ihmisten hätää hyväkseen ja puhuvat esimerkiksi maahanmuutosta, jonka vähävaraisille ihmisille aiheuttamat ongelmat eivät todellakaan ole samaa luokkaa kuin nykyisen hallituksen politiikan, puhumattakaan esimerkiksi Donald Trumpin ajamasta politiikasta. Kannattaa muistaa, että Halla-aho ajaa erittäin tiukkaa austerity-tyyppistä talouspolitiikkaa, jossa ei köyhiä juuri ajatella. Timo Soinin aikoinaan eduskuntaan nostaman Tony Halmeen talouspoliittisiin ideoihin kuului esimerkiksi ajatus tasaverosta, joka kohtelee köyhiä erittäin epätasa-arvoisesti.

Keille natsit ovat hyödyllisiä 

Olemme kokoontuneet tänään tänne Puolalanpuistoon vastustamaan natseja, osoittamaan, että kaupunki ei kuulu heille, että Suomi ei kuulu heille.
Natsit tai fasistit tai äärioikeistolaiset tai nationalistit esittävät itsensä mielellään ainoina ihmisinä, jotka pitävät aitojen suomalaisten puolta. He haluavat pelastaa Suomen ja suomalaiset - tai näin he itse ainakin väittävät.
Natsit eivät kuitenkaan koskaan ole olleet tavallisen ihmisen puolella, paitsi korkeintaan puheissaan. Katsotaanpa.
Natsi-Saksassa käytettiin monissa tehtaissa ilmaista orjatyövoimaa. Orjia saatiin passittamalla keskitys- ja työleireihin tavallisia ihmisiä, juutalaisia, intellektuelleja, homoja, vammaisia. Lisää orjia saatiin toisen maailmansodan aikana natsien miehittämistä maista.
Saksassa industrialistit ja pankkiirit rahoittivat Hitleriä, jotta tämä pääsisi valtaan ja laittaisi työväestön oikeuksia ajavat vasemmistolaiset liikkeet kuriin ja lopulta antaisi heille juuri sitä mitä he eniten halusivat: ilmaista työvoimaa. Osa Hitleriä tukevista isoista firmoista oli yhdysvaltalaisia, osa kansainvälisiä.
Pääoma on aina liikkunut natsien liepeillä.
Suomi ei ole mikään poikkeus.
Nuoressa itsenäisessä Suomessa suuret yhtymät, kuten paperitehtaat Kymi ja Serlachius, perustivat järjestön, joka hajoitti lakkoja, tarvittaessa väkivaltaisestikin. Järjestöä veti rotuhygieniaa ankarasti kannattanut Martti Pihkala, urheilulegenda Tahko Pihkalan veli. Kummatkin osallistuivat sisällissotaan, Tahko Pihkalan epäilleen olleen mukana teloittamassa Tampereen läheisen sairaalan kaikki potilaat sekä naispuoliset sairaanhoitajat.
Sellaisia tavallisten ihmisten puolustajia.
Nykyiset natsimme eivät ihan vastaaviin tekoihin ole päässeet, vaikka ovatkin olleet osallisia esimerkiksi kirjastossa tapahtuneessa puukotuksessa, kaasuttaneet Pride-kulkuetta, potkaisseet ihmistä niin että hän kaatui maahan ja iskun seurauksena todennäköisesti kuoli.
Mutta hyötyykö heistä joku? Hitlerin natseista hyötyivät saksalaiset tehtaat ja kansainväliset pankit. Martti Pihkalan järjestöstä hyötyivät Kymi ja Serlachius. Hyötyykö nykyään joku suomalaista natseista?
Meillä on hallitus, jonka haaveena on ilmainen työvoima. Työllisyystilastoja siivotaan väittämällä kaiken maailman työkokeiluja ja kuntouttavia työtoimintoja oikeaksi työksi. Siitä vain ei makseta palkkaa.
Ja juuri tässä natsit ovat hallitukselle hyödyllisiä. He väittävät, että tavallisten vähävaraisten suomalaisten ongelmat johtuvat maahanmuutosta, pakolaisuudesta, turvapaikanhakijoista, että pakolaiset ovat se syy, miksi on työttömyyttä, miksi on asunnottomuutta, miksi vanhustenhoito on retuperällä.
Samalla he kiinnittävät juuri näiden tavallisten suomalaisten huomion muualle, pois hallituksen toiminnasta.
Ja hallitus voi jatkaa toimintaansa ilmaisen työvoiman puolesta.
Kiitos.

Aika vaivihkaa ilmestyi kuukausi sitten yksi tämän syksyn uutuuskirjoistani, oman kustantamoni Helmivyön julkaisema Belsazarin pidot. Piskuinen, vain 128-sivuinen kirja sisältää kaksitoista suomalaista novellia, jotka perustuvat Raamattuun. Lisäksi siinä on johdantoessee "Kolme tapaa suhtautua Raamattuun perustuvaan kirjallisuuteen" ja alustava bibliografia sellaisesta kirjallisuudesta. Kirjan tarinat perustuvat siis Raamatun tarinoihin, ja niitä on joko muuteltu jonkin verran tai ei lainkaan.

Kuten Facebookissa sanoin, olen aiemmin tehnyt sotakirjan (itse asiassa kaksikin) ja eräkirjan, nyt tein myös uskonnollisen kirjan. Olen itse täysin uskonnoton ihminen, ja lähestynkin kirjassani uskonnollista kirjallisuutta epätavanomaisesta näkökulmasta ja pohdin, voiko sitä tutkia esimerkiksi fantasiana, viihteenä tai fanifiktiona. En ota kantaa siihen, ovatko Raamatun tarinat sinänsä totta (vaikka varmasti näkemykseni asiasta tekstistä näkyykin).

Miksi olen sitten tehnyt tällaisen kirjan? En ole ihan varma, mikä oli alkusysäys, mutta oletan, että se oli Kaarlo Bergbomin koottujen kirjoitusten vuoden 1907 laitoksen löytäminen turkulaisesta divarista. Siitä valikoitui kirjan niminovelli "Belsazarin pidot" tuolloin tekemääni omakustanteiseen lukemistolehteen Seikkailukertomuksiin, vuosi oli todennäköisesti 2007. (Samassa numerossa ilmestyi myös Juha-Pekka Koskisen Raamattu-aiheinen rikosnovelli "Murha Betaniassa".) En muista enää, miten asia eteni, mutta juttelin joka tapauksessa, ehkä Turun kirjamessuilla, aiheesta Hannu Salmen kanssa, joka oli muutamaa vuotta aiemmin perustanut Faros-kustantamonsa. Olin jo tehnyt joitain antologioita Turbatorille ja ehdotin Salmelle, että voisi joskus koota suomalaisia Raamattu-tarinoita. Muistan, että Hannu sanoi aina pitäneensä Raamattu-aiheisista spektaakkeleista. Juttelin myös Turbatorin Harri Kumpulaisen kanssa ja sovimme, että voisin tehdä samaan syssyyn myös uusien Raamattu-tarinoiden antologian. Kirjat julkaistaisiin samaan aikaan. Tämä oli vielä aikaa, jolloin kirjat näyttivät tekevät kauppansa, ja varsinkin fantasia- ja scifi-antologiat olivat jotenkin uusi ja kutkuttava asia. Facebookista ja blogista löytyvien todistusaineistojen perusteella vuosi on ollut 2011. Jussi K. Niemelä kirjoittikin novellin, jossa Jeesus-myyttiä tutkitaan vampyrismin kautta, ja muistaakseni Juha-Pekka Koskinen antoi luvan käyttää omaa novelliaan uudestaan. Uusien tarinoiden kirja jäi kuitenkin tekemättä, en osaa oikein sanoa miksi. Kyllä se sieltä vielä tulee! Faroksen Salmikin jossain vaiheessa totesi, ettei heidän ehkä kannata tällaista kirjaa tehdä, sitä tuskin juuri myytäisiin.

Sen verran kuitenkin aina laitoin syrjään vastaan tulleita novelleja, jotka sopisivat vanhojen tarinoiden antologiaan. Joitain kirjoja jopa ostinkin sen takia, että voisin käyttää niitä. (Yhden tällaisen hukkasin sitten viime metreillä ja jouduin tilaamaan sen yliopistoon kirjastoon - vain huomatakseni lopulta, etten käyttäisi siitä mitään!) Kun perustin Helmivyön vuonna 2016, tiesin, että jossain vaiheessa tekisin kirjan loppuun. Samalla mielessäni alkoi usein pyöriä sitaatti, jonka mukaan suuresti ihailemani Jorge Luis Borges olisi sanonut, että Raamattu-tarinat voisi nähdä fantasiana. Sitaatti paljastui vääräksi tai ainakin väärin hahmotetuksi, mutta sellaisella kuitenkin aloitan johdantoesseeni. Kuten itselleni on tyypillistä, teen jotain tällaista kirjaa, joka ei ole päätyöni ja johon ei ole apurahaa, joka päivä 15 minuutista puoleen tuntiin (plus loppurypistyksen, jolloin saatan uhrata siihen kokonaisen työpäivänkin, ja tähän kirjaan korjailin johdantoa moneen kertaan vielä taitossa).

Kirja sitten ilmestyikin syyskuun lopulla tänä vuonna, kuten sanottu, aika vaivihkaa. Monetkaan ystäväni ja kollegani eivät ole olleet kirjasta kovin kiinnostuneita, mutta ehkä siinä vaikuttaa enemmän aihe kuin sen toteutus. Itse näen tämän enemmänkin eleenä kuin varsinaisena lukukirjana, tarkoitus on sysätä ajattelua johonkin suuntaan, huomaamaan, että tällainenkin alalajityyppi suomalaisessa kirjallisuudessa on ollut. Johdantoesseessä pystyin kuvaamaan joitain mielestäni kiinnostavia kustannusalan kehityskulkuja, joita kirjallisuudenhistoria tuskin on aiemmin rekisteröinyt. Lisäksi pyrin tässäkin nostamaan halpaa käyttökirjallisuutta esille, kuten julkaisemalla Atte Ennalan novellin "Eserin vehnäpelto", joka ilmestyi Joulupukki-lehdessä vuonna 1943. Veikko Ennalan isän tekstejä kun ei ole liiemmin uudelleen julkaistu!

Sen verran pitänee vielä mainita, että mistään spektaakkeleista ei näissä novelleissa ja tarinoissa ole kyse (Bergbomin "Belsazarin pitoja" ehkä lukuun ottamatta), vaan suomalaiseen tyyliin hyvin pienimuotoisista ja eleettömistä jutuista. Jonkinlaisena löytönä voi pitää Irma Tähtirannan modernistiseen tyyliin kerrottua romaania Suunemin vaimo (WSOY 1948), josta pystyin ottamaan yhden omana novellinaan toimivan katkelman. Tähtirannasta ei löydy juuri mitään tietoa, ja ehkä sen turvin uskaltauduin ottamaan pätkän mukaan romaaniin. Yhden ainoan teoksen julkaisseesta Tähtirannasta jotain tietäviä pyydän ottamaan yhteyttä! Kirjan löysin uskonnollisen kirppiksen ilmaislaarista.

Kirjaan tuli pieni virhe: siinä on tosiaan kaksitoista novellia, mutta takakannessa (ja ehkä joissain netissä olevissa tiedoissakin) lukee yksitoista. Tämä johtuu siitä, että lisäsin Eino Leinon minimittaisen tarinan "Tietäjät itäiseltä maalta" (1900) mukaan aivan viime hetkillä, kun älysin, että Leino muuntelee tunnettua tarinaa kolmesta idän viisaasta kiinnostavasti eikä vain toista aiemmin sanottua. En usko, että tämä pieni moka ketään haittaa. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä, Kustantamo Helmivyön sivuilla kirja on täällä, ja nopeimmin sen voinee ostaa täältä.

Takakannessa lukee, että kirja on ensimmäinen osa Helmivyön Raamattu-sarjassa. Siinä tulee näillä näkymin kaksi muuta kirjaa, yksi romaani ja yksi näytelmäantologia - paljastan ne myöhemmin.

Kansi: J.T. Lindroos.

On aina vähän noloa, kun on itse julkaissut oman kirjansa. Tietokirjat ja antologiat vielä menevät - ne eivät tunnu niin henkilökohtaisilta, mutta romaani on jo eri asia. Romaani tuntuu lajilta, jota ei välttämättä osaa arvioida itse - tietokirjan voi julkaista, jos on sitä mieltä, että sen sisältämät tiedot tuntuvat oleellisilta tai että ne voivat kiinnostaa edes jotakuta eivätkä tiedot ole muuten helposti saatavilla, antologiassa taas ei ole itse se varsinainen kirjoittaja. (En osaa sanoa runokirjasta, kun en ole vuonna 1997 lakkautetun Blinkity Blank -runolehteni jälkeen omia runojani julkaissut kuin blogissa.)

Olen toki julkaissut omia proosateoksia aiemminkin: 50 kappaleen painoksena ilmestynyt "esikoisromaanini"Outoa huminaa, Joe Novak (2009), 50-100 kappaleen painoksina ilmestyneet Mikael X. Messin romaanit (ns. Varsinais-Suomi-kvartetti, joka sittemmin ilmestyi Lempo Kustannukselta omnibus-laitoksena nimellä Kootut teokset) ja niiden esiosa, Sigfrid X. Messin paljastusteos Karjalan kalmonhässijät (2016). Nyt olen kuitenkin julkaissut ensimmäisen vakavammin otettavan proosateoksen ja olen julkaissut sen itse, oman Helmivyö-kustantamoni kautta. Romaani, jonka nimi on Yksityisetsivä, ilmestyi tarvepainatteena viime lokakuussa ja sen vaatimattomia julkkareita juhlittiin Turun kirjamessujen aikaan. Vielä kirja ei ole tehnyt suurta läpimurtoaan eikä ehkä koskaan teekään.

Kirja ei ole kuitenkaan mikään vastikään kirjoitettu (enkä tiedä, miten olisin ehtinytkään sen kirjoittaa, kun julkaisin alkuvuodesta noin kymmenen kirjaa). Jos oikein muistan (ja tekstistä pystyn päättelemään), niin se on kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006. Todennäköisesti kirjoitin sen osallistuakseni dekkarikilpailuun, jonka loimaalainen Ooli oli julkistanut - nyt en tiedä, miksi tällaiseen edes ryhdyin (varsinkin kun jälkeenpäin selvisi, että voittaneita kirjoja painettiin sata kappaletta eikä luvattua palkkiota maksettu; kustantaja on sittemmin lakkauttanut kaiken toimintansa), mutta kirja tuli joka tapauksessa kirjoitettua. Kilpailussa käsikirjoitukseni, jonka nimi tässä vaiheessa oli melodramaattinen "Viimeinen puhelu", ei pärjännyt. Voittaneisiin kuulunut Heikki-Antero Laurilan Paketti on ihan kohtuullinen kovaksikeitettyä tyyliä tapaileva trilleri, muita en lukenut.

En kuitenkaan menettänyt uskoani käsikirjoitukseeni. Se kävi muutamissa kustantamoissa ja oli vuonna 2010 lähellä päästä läpi yhdellä keskisuurella kustantamolla, kun tuttu työntekijä siitä siellä piti. Sain sieltä tällaisen vastauksen: "Vaikka käsikirjoitus on ansiokas ja valmiin tuntuinen, aihe tuntuu kuitenkin liian vaikealta (...). Tarina kulkee kyllä." Vaikeaksi koettu aihe oli rasismi, jota käsikirjoituksessani käsiteltiin rasistin itsensä näkökulmasta. Kustantamo oli aiemmin julkaissut erään oululaisen kirjailijan dekkareita, joissa oli samanlainen näkökulma, mutta ilman minkäänlaista itsereflektiota.

Muutamia vuosia myöhemmin, kun editoin Arktiselle Banaanille lyhytikäistä dekkaripokkarisarjaa, ehdotin, että tämä oma kirjani voisi kuulua sarjaan. Silloin freelance-kustannustoimittaja sitä editoikin, mutta julkaisuun asti ei koskaan edetty. En ole varma, mitä kustantamon pomo asiasta itse ajatteli - on mahdollista, että toimimme hänen selkänsä takana.

Jossain vaiheessa luulin myös, että käsikirjoitus ilmestyisi ensiksi englanniksi Amerikassa, sillä PointBlank Pressiä pyörittänyt suomalainen J.T. Lindroos luki käsikirjoituksen ja piti siitä ja oli valmis sen käännöksenä julkaisemaan. Tästä ei tullut mitään. (Lopulta J.T. kuitenkin teki kirjaani kannen, ja se onkin hieno.)

Kun perustin Helmivyön 2016, päätin, että julkaisen romaanin itse. Sitä ennen oli kylläkin puhuttu Jukka-Pekka Kervisen kanssa, että hänen hetken aikaa vetämänsä Putki Kustannus olisi sen julkaissut, mutta sitten vedin sieltä kaikki projektini pois ja niistä tuli osa Helmivyön ensimmäistä kirjasatsia (Ässä-lehden niminovelleista koottu Ajokortti helvettiin, kirjoituskokoelma Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Petri Hirvosen romaani Kalmankylväjä ja "Viimeinen puhelu", jonka nimeksi tuli lopulta Yksityisetsivä, kuin muistumana Johan Bargumin romaanista, jota en tosin ole lukenut). Ehdin vuoden 2016 jälkeen editoida oman käsikirjoitukseni kahteen kertaan, mikä varmasti teki sille vain hyvää. Se myös myöhästyi aika lailla joistain ilmoitetuista deadlineista, mutta kun itse julkaisen epäajankohtaisia kirjoja tarvepainatteina, niin en tiedä, mikä merkitys deadlineilla on.

J.T. Lindroosin alkuperäinen kansi Putki Kustannusta varten.

Tai onhan Yksityisetsivä ajankohtainen! Se käsittelee, niin kuin sanoin, rasismia, ja itse asiassa ollakseen kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006 minulla on ollut sormi kansakunnan pulssilla tai jotain. Kirjan päähenkilö on turkulainen yksityisetsivä Jorma Kulma, joka on joutunut vaikeuksiin naissuhteidensa, alkoholinkäytönsä, ruokavalionsa (ennen kaikkea ruokavalionsa), poliittisten tovereidensa ja töidensä suhteen. Häneltä ei onnistu elämässä mikään, mutta kovasti hän silti yrittää. Hän on mukana Turun Sisu -nimisessä poliittisessa liikkeessä ja on periaatteessa lähellä liikkeen johtajahahmoa, mutta häntä kyllästyttää läiskiä isänmaallisuutta toitottavia tarroja pylväisiin. Lisäksi hän inhoaa nuorempia sisulaisia, jotka puhuvat typeriä ja käyttäytyvät rivosti. Kirjassa myös vihjataan siihen, että netistä tulee äärioikeistolaisuuden koti: Jorma Kulma ei itse osaa käyttää tietokonetta (tai osaa, mutta pitää olla Windows 3.11 ja WordPerfect), mutta hän tietää, että osa sisulaisista syytää propagandaa kovaa tahtia netissä, koska siinä on tulevaisuus. Ja kuten olemme nähneet, ilman nettiä ja varsinkaan sosiaalista mediaa äärioikeistolaisuudesta ei olisi koskaan tullut niin merkittävää poliittista tekijää kuin se nykyään valitettavasti on.

Yksityisetsivä ei siis yritä olla mikään perinteinen yksityisetsivädekkari. Siinä ei murjota huonoja vitsejä baaritiskillä eikä kolkata rikollisia pimeillä kujilla. Kirjassa on rikosjuoni, mutta senkin kulku vain osoittaa, kuinka huonosti Jorma Kulma oman elämänsä on järjestänyt. Yksityisetsivän lähimmät sukulaisteokset ovat jotkut 2000-luvun alun amerikkalaiset noir-dekkarit, kuten vaikkapa Jason Starrin Fake I.D. ja Nothing Personal, joiden päähenkilöt ovat samanlaisia luusereita kuin Jorma Kulma. Samalla lukija kuitenkin huomaa ällistyksekseen pitävänsä juuri näiden epämiellyttävien luuserien puolta. Jim Thompson (alkuperäinen 50-60-luvun Jim Thompson) voi myös tulla jonkun mieleen. Olen vastaavia dekkareita lukenut kymmeniä, ja jokaisesta on vaikutteita suodattunut omaan teokseeni. Yksityisetsivä on Starrin ja Thompsonin teosten tavoin oikeaa noiria eikä mitään design-sarjamurhaajista kertovaa Nordic Noiria.

Kotimaisista kirjailijoista Veikko Ennalan ja Arto Salmisen romaanit voivat olla myös lähellä, joskin luin Ennalan 60-luvun kioskipokkarit vasta kun olin jo kirjoittanut Yksityisetsivän. Jorma Kulma on joka tapauksessa epäluotettava yksityisetsivä ja epäluotettava kertoja, jonka ajatuksenkulusta ei viime kädessä ota hän itsekään selvää.

Ennalan nosti esille Facebookissa heittämässään miniarviossa ystäväni Vesa Kataisto: "Ennen muuta Yksityisetsivä tuo mieleen Veikko Ennalan Veljeni herrassa -teoksen, joka aikoinaan ilmestyi kaksiosaiseksi jämähtäneessä PSYKO-sarjassa." Tuttavani, elokuvafriikki ja kovaksikeitettyjä dekkareita tunteva Jussi Nenonen taas sanoi: "On viety luuseritaso niin alas, että sitä on vaikea ylittää tai alittaa. Kinky Friedman on ihan lastenkamarikamaa tämän rinnalla." (Kun itse julkaisee romaanin, tällaisia arvioita on pakko nostaa. Se tuntuu vähän nololta, ainakin suomalaisena kirjailijana, joka ei hallitse amerikkalaista brändäystä.)

Jossain tilaisuudessa viittasinkin Ennalaan ja sanoin, että Timo Kukkola pitää Hornanlinnan perilliset -kirjassaan Ennalan Kyttyrää epämiellyttävimpänä suomalaisena rikosromaanina ja että toivoisin Yksityisetsivän saavan tämän sijan. Mutta eipä ole vielä tapahtunut. Odottelen Ruumiin kulttuurin arviota - se lieneekin ainoa, jonka Yksityisetsivä tulee saamaan, vaikka lähetinkin kirjan kuuteen suurimpaan sanomalehteen. Kirjaa voi tilata kätevästi täällä olevien linkkien kautta, ja lisäksi se löytyy hyvin varustetuista kirjastoista.

Eino Ruutsalo

Jotain sisältöä tännekin pitkästä aikaa! Suomalaisen elokuvan festivaali, jonka taiteellinen johtaja olen, järjestetään Turussa 29:nnen kerran tulevan huhtikuun alussa, ja yksi festivaalin teemoista on Eino Ruutsalon tuotanto. Ruutsalo on itseäni kiehtonut jo pitkään, hänen kokeellisia, osin abstrakteja elokuviaan voisin katsoa loputtomiin. Ruutsalon syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 99 vuotta, ja ajattelimme olla hyvissä ajoin liikkeellä, koska vuoden päästä hänen elokuvansa tulevat televisiosta ja niistä julkaistaan vaikka dvd-boksi - mistäs sitä ikinä tietää? Festivaalin aikaan julkaisen myös Helmivyön kautta uudestaan Ruutsalon ainoan romaanin Toropainen tyrmätään (1946).

Tässä juttu, jonka aloitukseen en ole tyytyväinen, mutta jonka loppupuolen kyllä allekirjoitan. En ole varma, missä tämä on julkaistu, kyse voi olla esimerkiksi Turun elokuvakerhojen yhteislehdestä Zoomista, sillä elokuva-arkiston Turun sarjassa näytettiin kooste Ruutsalon lyhytelokuvia parisenkymmentä vuotta sitten. 

Tässä Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmisto. Pitäkää peukkuja, ettei koronavirus vielä estä festivaalin järjestämistä!

Eino Ruutsalo, suomalaisen kokeellisen elokuvan tärkein tekijä

Eino Ruutsalo (1921-2001) ohjasi neljä pitkää elokuvaa, jotka eivät ole jääneet elämään kuin yksinä merkkeinä eurooppalaisen uuden aallon haparoivasta tulosta suomalaiseen elokuvaan. Arvostetuin Ruutsalon pitkistä elokuvista on Tuulinen päivä (1962), mutta tunnetumpi lienee kuitenkin Ranskassa tehty, ulkokohtaiseksi uuden aallon matkimiseksi tuomittu Viheltäjät/Les Siffleurs (1964), jonka pääosaan Ruutsalo oli saanut Jean-Claude Brialyn.
Kiinnostavampi Ruutsalo on ollut kokeellisten lyhytelokuvien tekijänä. Hän teki joitain näytelmällisiä lyhytelokuvia, mutta nämä (esimerkiksi Don Quijote, 1961) tuntuvat jo vanhentuneilta ja löysiltä. Abstraktin elokuvan alueella Ruutsalon työt eivät ole kuitenkaan vanhentuneet tippaakaan, ja häntä on pidetty jopa suomalaisen rock-videon edelläkävijänä.
Ruutsalo teki 1960- ja 70-luvuilla abstrakteja ekspressionistisia elokuvia, joissa hän pyrki hajoittamaan kuvakomposition ja kerronnan lait. Ruutsalo oli näissä töissään varmasti suomalaisen elokuvan 60-luvun radikaalein tekijä ja yksi harvoja kotimaisia ohjaajia, joka omistautui näinkin pitkään kokeelliselle elokuvalle. Ruutsalo oli opiskellut 1950-luvulla Yhdysvalloissa ja varmasti tutustunut siellä vahvaan kokeellisen elokuvan ilmapiiriin.
Ruutsaloa voi verrata ulkomaisiin kokeellisen elokuvan ja animaation klassikoihin. Häntä yhdistää esimerkiksi kanadalaiseen Norman McLareniin se, että kummatkin tekivät elokuvia ilman kameraa. Sekä Ruutsalo että McLaren raaputtivat ja maalasivat raakafilmiä, joka valotettiin jälkeenpäin. Tekniikka periytyy uusiseelantilaissyntyiseltä Len Lyeltä, mutta aiemmin esimerkiksi Man Ray oli tehnyt joitain pätkiä elokuviinsa ilman kameraa. Lisäksi italialaiset futuristit olivat kokeilleet tekniikkaa jo 1910-luvun lopulla.
Ruutsalo eroaa McLarenista siinä, että hänen kanadalainen kollegansa ei juurikaan käyttänyt valmista filmimateriaalia — Ruutsaloa voi pitää suomalaisena scratch-elokuvan edelläkävijänä siinä, että hän raaputtaa ja kierrättää usein samoja filminpätkiä elokuvasta toiseen. Tämä tosin syö elokuvien tehoa, jos niitä katsoo monta peräkkäin.
Ruutsaloa voi verrata myös amerikkalaiseen Stan Brakhageen, jonka elokuvista osa on tehty ilman kameraa. Brakhagen elokuva Mothlight (1963) on tehty liimaamalla koinsiipiä raakafilmiin, ja Ruutsalon työskentelytavat kuulostavat hyvin samantyyppisiltä: ”Vahasin mehiläisvahalla filmikalvon ja kirjoitin sille kirjoituskoneella. Panin myös mustavalkoista filmimateriaalia erilaisiin kemikaaleihin saadakseni niihin erisävyisiä pintoja.”
Ruutsalo teki siis mustavalkofilmillä värillisiä elokuvia! Brakhagen ja Ruutsalon erottaa kuitenkin nähdäkseni se, että Ruutsalolla ei ollut amerikkalaisen ohjaajan kaltaista teoreettista pyrkimystä. Brakhagehan pyrki hajottamaan perinteisen länsimaisen tavan katsoa ja tulkita katsetta ja hänen elokuviaan voi pitää poliittisina hyökkäyksinä perinteisiä näkemisen tapoja vastaan. Ruutsalon elokuvissa poliittista tendenssiä on vaikea nähdä.

Ruutsalo: Kineettisiä kuvia

Sekä Brakhagelle että Ruutsalolle oli kuitenkin tärkeätä, että leikkauksen avulla muodostettiin assosiaatioita katsojan mielessä. Ruutsalo olisi varmasti voinut allekirjoittaa Brakhagen näkemyksen siitä, että elokuvat ovat omaksuneet teatterin ja kirjallisuuden keinot, sen sijaan että pyrkisivät niistä eroon. Ruutsalo sanoi myöhemmin, että hän halusi elokuvissaan pyrkiä eroon ”filmin teoreettisesta tuntemisesta” ja ”saada siihen suoran, kouriintuntuvan kontaktin”. Ruutsalolle kokeelliset elokuvat olivat vain yksi osa visuaalisen maailman ja merkkien tutkimusta: elokuville luontevaa jatkoa ovat useat kuvarunot, kirjainkuvat, valotaideteokset ja useat muut kirjallisuuden, kuvataiteen ja elävän kuvan rajoilla liikkuvat taiteenmuodot. Tai toisinpäin: näille luontevaa jatketta olivat elokuvat. Teoreettisimmillaan Ruutsalo olikin joissain semioottisissa elokuvissaan, kuten ABC 123 (1967), jossa hän käsitteli kirjaimia ja numeroita graafisina kuvina.
Ei ole ihme, että näytelmäelokuvissaan Ruutsalo ei saanut aikaiseksi samanlaista vimmaa kuin lyhytelokuvissaan, koska niissä ei voi samalla tavalla tutkia merkkien maailmaa konkreettisesti.
Ruutsalon parhaat kokeelliset työt ovat kuitenkin hänen abstraktit elokuvansa, kuten Kineettisiä kuvia (1962), jossa filmiä on rei’itetty, raaputettu ja syövytetty. Kaksi kanaa (1963), Ruutsalon varmasti esitetyin lyhytelokuva, on samanlainen visuaalisten ärsykkeiden hyökkäys, jossa Ruutsalo käsitteli olemassaolevaa kuvamateriaalia muun muassa jostakusta naismallista muun muassa maalaamalla sen päälle. Samaa filminpätkää Ruutsalo on käyttänyt muissakin teoksissaan, kuten vedoksessa ”Toistettu liike” (1967).
Näissä elokuvissa Ruutsalo käytti Otto Donnerin varta vasten sävellettyä musiikkia. Yhteisvaikutelma on tiukka ja toisiaan tukeva ja varsinkin hauska — kokeellista elokuvaa ei tule lähestyä pelkästään vakavana taiteena, vaan irrottelun ja iloittelun ilmapiirissä.
Elokuvassa + Plus – Miinus (1967) Ruutsalo käyttää erilaisia silhuettikuvia ihmisistä eri tilanteissa — yksi vahvimmista on kuva sotilaasta, jonka päälle Ruutsalo on raaputtanut tähtäimen ristikkokuvion. Vuonna 1965 valmistuneessa Hypyssä Ruutsalo on raaputtanut ihmisten päitä erilaisista kuvapätkistä.
Foodissa (1967) on sama idea — joku voisi pitää päitä ja niiden poisraaputtamista jopa pakkomielteenä Ruutsalon elokuvissa. Ehkä kyse on hyökkäyksestä perinteisiä, hegemonisia aisteja — näkö, kuulo — tai ehkä jopa järkeä vastaan. Sikäli Ruutsalo on varmasti Stan Brakhagen sukulaissielu.

Hiukan luettavaa koronaviruksen saartamille: pikku juttu, joka ilmestyi Ruumiin kulttuurissa kymmenisen vuotta sitten. Sittemminhän Reijo Valta on oman mikrokustantamonsa kautta julkaissut uusintoina joitain saksalaisia Holmes-tarinoita. Sen sijaan verenimijäkirjaan en ole saanut minkäänlaista selkoa; olen näemmä aiheesta kirjoittanut aiemminkin täällä, toisessa blogissa.

Saksalainen Holmes ja väärennetty Conan Doyle

Suomenkielisen rikoskirjallisuuden bibliografisteja on pitkään hämännyt kaksi kirjaa, jotka ovat täällä ilmestyneet Arthur Conan Doylen nimellä, mutta joille ei löydy vastinetta salapoliisikirjallisuuden mestarin tuotannosta.
Porilaisen Otto Andersinin kustannusliikkeen vuonna 1918 julkaisema Aatelinen varas on 68-sivuinen vihkonen, joka tuntuu oudolta jo heti kättelyssä. Sherlock Holmes saa kaksi kirjettä, jotka on kirjoitettu eri käsialoilla. Toisessa lähetetään terveisiä metsästysjuhlista Kettrenbow-nimisessä paikassa ja toisessa lukee vain ”Auttakaa minua!” Holmes ei olisi Holmes, jos hän ei välittömästi tunnistaisi, että kirjeet on eri käsialoista riippumatta kirjoittanut yksi ja sama ihminen. Selitys: englantilaisen yläluokan ihmiset osaavat kirjoittaa yhtä hyvin kummallakin kädellä.
Tämän jälkeen Holmesin luokse tulee eräs Charley Friller, joka sanoo keräilevänsä timantteja. Hänen ongelmansa on, että hän on viime aikoina löytänyt timantteja paikoista, joihin hän ei niitä ole laittanut.
Aatelinen varas on absurdi tarina, jonka tunnistaa nopeasti väärennetyksi. Holmesin päättelykyky on pahassa ruosteessa tai hän on ottanut normaalia suuremman annoksen kokaiinia.
Selvin syy, jonka takia tarina ei voi olla aito ja alkuperäinen, on se, että Watsonin tilalla on tyyppi nimeltä Harry Taxon (Watsonia ei tarinassa nähdä lainkaan). Taxon on Holmesin oppilas ja haluaa tulla yhtä suureksi etsiväksi kuin tämäkin. Taxon on tietysti fiksumpi kuin Watson ja auttaa Holmesia Aatelisessa varkaassa ratkaisemaan rikoksen.
Holmeskin on erilainen. Hänellä on Conan Doylen sankarista poiketen erilaisia teknisiä keksintöjä – hän esimerkiksi näkee peililaitteestaan, kuka on ovella.
Aatelisen varkaan ovat todennäköisesti kirjoittaneet saksalaiset herrat nimeltä Kurt Matull ja Theo Blankensee. Tarinat ilmestyivät alun perin Detektiv Sherlock Holmes -lehdessä vuosina 1907—1911. Harry Taxon sai lopulta oman lehtensäkin, nimeltä Harry Taxon und sein Meister, joka ilmestyi vuosina 1908—1909.
Taxon–tarinat olivat suosittuja muuallakin Euroopassa ja niistä ilmestyi kirjan mittainen kokoelma Memorias Intimas del Rey de los Detectives Espanjassa. Tästä kirjasta Anthony Boucher valitsi ja käänsi tarinan ”Jack El Destripator”. Ellery Queen’s Mystery Magazinessa ilmestyneessä tarinassa Holmes ja Taxon ottavat kiinni Viiltäjä-Jackin, joka on ehtinyt jo 37 uhriin asti. Tarina ilmestyi uudestaan vuonna 1953 Allan Barnardin toimittamassa Viiltäjä-Jack -kokoelmassa The Harlot Killer.
Matullin ja Blankenseen toinen suosittu sankari oli Lord Lister, joka tunnettiin myös nimellä Raffles. Kirjoittajakaksikko oli siis nyysinyt tämänkin hahmon toiselta kirjoittajalta (brittiläiseltä E. W. Hornungilta), mutta Lord Lister vaihtoi nopeasti nimensä ja hänestä tuli John W. Sinclair.
Aatelisen varkaan alkuperä sentään nettiaikana löytyy helposti, mutta vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton tapaus on Verenimijän uhri. Kirja ilmestyi suomenkielisenä Michiganissa kahdessa osassa vuosina 1906—1907 ja on Suomessa äärimmäisen harvinainen. Kannessa ja nimiösivulla lukee selvästi Arthur Conan Doyle.
Conan Doylen keräilijät voivat kuitenkin huokaista helpotuksesta, koska suurella varmuudella se ei ole Conan Doylen kirjoittama.
Kirjan päähenkilö on paroni Luc de Kerjean, joka järjestelee salaliittoa kuningas Ludvig XV:tä vastaan. Tapahtuma-aika on 1770-luku, ja tarinan ”verenimijällä” tarkoitetaan salaperäistä Punaisen talon keisarinnaa. Historiallisen salaliittoseikkailun lajityyppiä Conan Doyle ei missään vaiheessa kokeillut ja romaani muistuttaakin enemmän Alexandre Dumasin tai tämän jäljittelijöiden, vaikkapa Ponson du Terrailin, teoksia.
On tietysti mahdollista, että Verenimijän uhri on kirja, jota Conan Doyle ei saanut myydyksi kuin amerikansuomalaiselle kustantamolle, mutta aika epätodennäköiseltä sekin kuulostaa.

Aatelinen varas: Sherlock Holmes'in salapoliisiseikkailuja. Otto Andersin: Pori 1918.
Verenimijän uhri. Osa 1. Kaleva: Michigan 1906. Osa 2. Kaleva: Michigan 1907.

Käsittelen epidemioita koskevaa kirjallisuutta jonkin verran tuoreessa teoksessani Kuoleman usvaa ja pimeyttä, joka kertoo suomalaisen kauhukirjallisuuden historian. Epidemiakirjallisuus on Suomessa vähäistä (jos on joitain enemmän valtavirtakirjallisuuden piiriin kuuluvia esimerkkejä, kuulen niistä mielelläni vaikka kommentissa), mutta joitain esimerkkejä löytyy – valitettavasti kaikki eivät ole kirjallisesti kovin kohottavia.

Usein kauhukirjallisuus ja epidemiat kohtaavat zombifiktiossa. Zombiapokalypsi, tilanne jossa ihmiskunnasta valtaosa on muuttunut lihaa ja aivoja jahtaaviksi eläviksi kuolleiksi, on tuttu esimerkiksi George Romeron elokuvista ja The Walking Dead -sarjasta, mutta suomalaisessa kirjallisuudessa sitä on kuvattu vain vähän. Keksin kolme esimerkkiä, joista yksi ei varsinaisesti ole zombiaiheinen, mutta muistuttaa sellaista jonkin verran.

Ensimmäinen on tietenkin kymmenisen vuotta sitten toimittamani pieni antologia Tuhansien zombien maa, jonka Turbator julkaisi pienikokoisena pokkarina. Siinä on kymmenisen tarinaa, joissa tavataan eläviä kuolleita, muistettavimmin ehkä Tuomas Salorannan "Äidin talo" -tarinassa ja Miina Supisen lyhyessä armeijakuvauksessa "Miten se ihmisen tappaa". Myös Petri Salinin hirtehinen "Elävien kuolleiden aamupäivä" sijoittuu armeijaympäristöön ja on itse asiassa hyvinkin ajankohtainen, kun Uusimaa on suljettu. Tulee itse asiassa tätä kirjoittaessani tätä mieleen, että kirjasta voisi tehdä jopa uusintapainoksen... En ole aivan varma, koska en ole kirjaa lukenut hetkeen, mutta todennäköisesti kaikissa tarinoissa zombiapokalypsin takana ei ole epidemia.

Ainoa suomalainen zombiromaani – valitettavasti – on tamperelaisen Jukka Niemisen Zombivyöhyke (2012). Nieminen on välillä ilmoittanut olevansa parasta, mitä suomalaiselle kauhulle on tapahtunut, mutta aivan tästä ei ole Zombivyöhykkeessä kuitenkaan kyse. Nolostuttavan huonosti kirjoitetussa kirjassa on samantyyppisiä ajatuksia kuin Walking Deadissa: joukko eloonjääneitä yrittää selviytyä zombien valtaamassa Suomessa ja päättää lähteä Tampereen takaa Teiskosta Poriin päästäkseen veneellä Ruotsiin. Ote Niemisen proosasta: "Voi olla että joudumme juoksemaan välillä henkemme edestä, joka on jopa todennäköistä, joten pystymmekö juoksemaan zombeja pakoon rinkat selässä. Tahdomme tai emme, meidän on kuljettava kevyesti joka tarkoittaa ruoan hankkimista matkalla. Tämä taas tarkoittaa retkiä taajamiin, olkoonkin että siinä on riskinsä."

Zombiromaania lähestyy Harri Hietikon Pandemian jälkeen (2018), jonka julkaisi kouvolalainen Reuna. Siinä  ei nähdä varsinaisia zombeja, mutta sen kuva maailmasta muistuttaa nimenomaan zombiapokalypsia. Hietikon romaanissa influenssan kaltainen virus on tuhonnut 90 prosenttia maapallon väestöstä ja lopusta osalla on shamaanimaisia kykyjä. Hietikko keskittyy toiminnalliseen kuvaukseen eri heimojen välisistä sodista.

Epidemiaa kuvaa myös Tuomo Jäntin toinen romaani Verso (2017), jossa ihmiset alkavat kasvaa heinää ja lehtiä. Vaikka mainitsen kirjan teoksessani, en sitä kuitenkaan ehtinyt lukemaan, joten en kommentoi sitä tämän enempää. Jäntin esikoisteos Talven hallava hevonen (2015) oli tosin pettymys kiehtovasta alustaan huolimatta.

Ystäväni ja kollegani naureskeli, että usealla suomalaisessa kirjailijalla on jo "Koronapäiväkirjat" tekeillä, joillain parikin. Ehkä joku jo valmistelee keskeistä suomalaista zombiromaania. Mene ja tiedä, mutta olisi korkea aika tuoda Suomi sivistysmaiden keskuuteen!

Clinen romaanin ensipainos vuodelta 1925

Minusta on näköjään tullut myös suomentaja kaiken muun lisäksi. Olen suomentanut jo kuusi romaania (tai oikeastaan seitsemän, mutta seitsemäs ei ole vielä ilmestynyt) sekä yhden pitkän esseen (Lovecraftin Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa). Yksi näistä romaanisuomennoksista on amerikkalaisen Leonard Clinen Jumalan pää eli God Head. Se ilmestyi alun perin 1920-luvulla, ja vaikka siinä kerrotaan suomalaisista siirtolaisista ja kirja arvosteltiin tuoreeltaan Helsingin Sanomissa, sitä ei ole koskaan aiemmin käännetty eikä sitä käytännössä ole täällä lainkaan tunnettu tai luettu, tuota Hesarin vanhaa arviota lukuun ottamatta. Suomensin teosta apurahalla tai oikeastaan apurahan jämillä, koska pääsin aloittamaan työn vasta, kun apuraha oli käytännössä käytetty muihin hankkeisiin. (Kirjoitan tästä joskus lisää.) Koska en pidä keskeneräisistä hankkeista, jatkoin työtä, vaikka se oli myös kiusallisen vaikeaa. Nyt kun katson kirjaa, huomaan, että se olisi pitänyt oikolukea vielä kerran, mutta sellaiseen ei nyt valitettavasti ollut aikaa. 

Tein kirjaan myös esipuheen, julkaisen sen alla hiukan editoituna. Pidempi versio on kirjassani Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, jonka saa esim. täältä. Cline on kiehtova hahmo ja Jumalan pää kiehtova kirja, joten suosittelen tutustumaan. Esipuheessa mainittu Douglas A. Anderson pitää Clineen keskittyvää blogia täällä; sain häneltä paljon tärkeää tietoa aivan viime vaiheissa (oletan, että häneltä sain alun perin kuulla koko kirjasta sähköpostilistalla kauan sitten). Tähän olen lisännyt pariin kohtaan Andersonin huomautuksen. 

Jumalan pää saatavilla verkkokaupoista mm. täällä. Kustantajan sivu täällä; sivulla sanotaan, että romaani olisi kauhuhenkinen, mutta minusta se ei ole oikein sitäkään, vaikka Clinen maine lepääkin kauhuromaani The Dark Chamberin hartioilla. Paulus Kempfin sekoilu Michiganin erämaissa on toki ajoittain pelottavaa ja ahdistavaa. 

Leonard Cline ja Jumalan pää

Leonard Clinen nimi ei sano juuri kenellekään suomalaiselle mitään, vaikka hänen romaanissaan Jumalan pää Kalevala näyttelee merkittävää temaattista roolia ja sen suppeasta henkilökaartista valtaosa on suomalaisia siirtolaisia. Onko Kalevala niin pyhä asia suomalaisille, ettemme halua tietää muiden kirjoittamista Kalevala-aiheisista kirjoista? 

Kauhean hyvässä valossa Cline ei naiiveja suomalaissiirtolaisiaan näytä, mutta ei hän tee niin Jumalan pään päähenkilöllekään, opportunistiselle valehtelijalle ja narsistille Paulus Kempfille. Kempf on yksi 1900-luvun kirjallisuuden varhaisia epäluotettavia kertojia, jonka jutut niin lukijalle kuin kirjan muille henkilöillekin ovat täynnä mielettömiä paisutteluja ja suoranaisia vedätyksiä. Hän valehtelee myös itselleen, vaikka on kirjan myötä tekevinään suurta parannusta. 

Leonard Clinea ei ehkä muistettaisi lainkaan, jos kauhukirjallisuuden moderni klassikko H. P. Lovecraft ei mainitsisi häntä esseessään Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (1927/1945). Tekstissä Lovecraft ylistää Clinen romaania The Dark Chamber (1927), jossa mies pyrkii muistojaan tallentamalla ja aistejaan kiihottamalla päästä käsiksi rotumuistoihin ja muuttuu epäinhimilliseksi olennoksi. Samanlainen matka pimeyden sydämeen on myös Jumalan pää.

Leonard Lanson Cline, Jr. syntyi vuonna 1893 Michiganissa mainostoimittajaisän ja kirjallisia harrastuksia omanneen äidin lapsena. Cline työskenteli vuodesta 1916 alkaen toimittajan hommissa. Hän oli uutisreportteri, mutta kirjoitti myös musiikki-, näytelmä-, kirja- ja taidearvosteluja. Cline kynäili runoja eri lehtiin jo nuorena miehenä, ja vuonna 1914 hän julkaisi esikoiskokoelmansa Poems. 

Vuonna 1922 Cline siirtyi Baltimore Suniin, johon hänet oli houkutellut aikansa tunnetuimpiin intellektuelleihin kuulunut H. L. Mencken. Menckenin kautta Cline sai tekstejä läpi myös aikansa tärkeimpiin aikakauslehtiin, kuten The Smart Setiin, The American Mercuryyn ja The New Republiciin.

Vuonna 1925 ilmestyi Clinen esikoisromaani God Head– Cline todellakin kirjoittaa teoksen nimen näin, vaikka jumaluutta tarkoittava "godhead" kirjoitetaan yhteen. Kirjan julkaisi vasta perustettu Viking Press, josta tuli aikaa myötä merkittävä laatukustantamo. Meriseikkailu Listen, Moon! ilmestyi vuonna 1926. Seuraavana vuonna ilmestyi Clinen kolmas romaani, jo mainittu kauhuteos The Dark Chamber. Kummatkin teokset olivat Viking Pressin julkaisemia.

Cline oli tässä vaiheessa osa aikansa yhdysvaltalaista kirjallista eliittiä, pienimuotoista julkista suosiota nauttinut intellektuelli, jonka elämä katkesi äkillisesti tragedian jälkeen. Cline, jolle alkoholi maistui, oli nimittäin ampunut ystäväänsä kesken viinankatkuisen tappelun. Clinen ystävä  kuoli vammoihinsa sairaalassa, mutta ehti sitä ennen antaa lausunnon, jonka mukaan Cline oli syytön. Tämä ei estänyt tuomaria määräämästä Clinea vankilaan vuodeksi. Tänä aikana Cline kirjoitti salanimellä Alan Forsyth jatkokertomuksia pulp-lehtiin. Tapaus oli laajalti julkisuudessa, mikä aiheutti sen, että Clinen vaimo jätti hänet. Tapausta uutisoitiin myös Suomessa, jossa tunnuttiin ilakoivan, että sairaalloisen ja suomalaisia panettelevan kirjan kirjoittajaa syytetään murhasta.

Cline vapautui vankilasta kahta kuukautta aiemmin hyvän käytöksen ansiosta.  Hän pääsi töihin Time-lehteen, mutta tätä vaihetta ei kauan kestänyt, kun hän kuoli tammikuussa 1929 sydänkohtaukseen. Hän oli paria päivää aiemmin järjestämillään juhlilla valittanut rintakivuista. Clinelta julkaistiin vielä postuumi runokokoelma After-Walker (1930). 

Tästä alkoi Clinen unohdus. The Dark Chamber on toki julkaistu kolmeen kertaan uudelleen, mutta uusintapainoksista yksi on pienkustantamon kirja 2000-luvulta. God Head julkaistiin ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 2012. Listen, Moon! -kirjaa tai Clinen runoja ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Tolkien-tutkijana tunnettu Douglas A. Anderson oli ensimmäinen, joka kiinnitti huomiota Clineen. Hän toimitti Clinen pulp-novelleista uusintajulkaisun The Lady of Frozen Death and Other Weird Tales (1992) ja kirjoitti esipuheen The Dark Chamberin uudelleenjulkaisuun vuonna 2005. Myöhemmin hän on oman pienkustantamonsa kautta julkaissut uudestaan Clinen jatkokertomuksen The Cult Murders; siitä on tullut toinenkin, näyttävämpi uusintapainos Steeger Booksin kautta.

Miksi Cline sitten pitäisi muistaa? Suomessa Jumalan pää resonoi, koska se kuvaa suomalaisia siirtolaisia Michiganin erämaissa ja siirtolaisuuden tutkiminen on ollut merkittävä osa suomalaista identiteettiä pitkään. Lisäksi Jumalan pää on omaperäinen lisä Kalevalasta innoittuneisiin proosateoksiin – joita ei Suomessakaan ole liialti julkaistu. Kirjassa on joitain virheitä, kuten puhe vuoden 1870 kapinasta, mutta laaja kuva suomalaisista on osuva. Idean romaaniin Cline sai raportoituaan Michiganin kaivoslakoista vuonna 1917 ja tavattuaan juttuja tehdessään suomalaistaustaisen mystillisen agitaattorin Strangin. (Huom! Cline-tuntija Douglas Anderson on sitä mieltä, että Strang ei ollut suomalainen, vaan ehkä ruotsalainen.)

Tarinaan Cline liittää myös nietzscheläiset yli-ihmisuskomukset, joihin hänen päähenkilönsä, entinen taiteilija, entinen lääkäri ja entinen lakkokiihottaja Paulus Kempf lankeaa. Kempf testaa ajatuksiaan pienen kylän suomalaisiin, jotka naiivisti ja taikauskoisesti alkavat pelätä Kempfiä, vaikka tällä on oikeasti vain yksi asia mielessään: päästä isäntänsä Karl Bergbomin nuoren Aino-vaimon pöksyihin. Lopussa Kempf väläyttelee mielettömiä kosmisia visioita ihmisen ikuisesta elämästä jossain avaruuden kaukaisessa kolkassa. Samalla Kempf on kuitenkin kylmäverinen murhaaja. Hän on epäluotettava, mutta myös epämiellyttävä kertoja. Lukija tuntee hulluuden hiipivän häneenkin Jumalan päätä lukiessaan. 

Leonard Cline oli kirjoittanut arvostelun Sibeliuksen toisesta sinfoniasta Detroit Newsiin 1910-luvun lopulla. Kiinnostus suomalaisiin kansanlauluihin ja -runoihin musiikin takana heräsi ja Cline luki Kalevalan. Lisäksi hän oli asunut suomalaisen perheen naapurina ja kuunnellut perheen laulamia kaipuun täyttämiä balladeja. Laulut ja tarinat ovatkin tärkeä osa Jumalan pään kudosta – ilman Kalevalan kertomuksia Kempf ei alkaisi uskoa olevansa yli-ihminen. 

New York Worldissa kesällä 1924 ilmestyneessä kolumnissaan "Kullervo and Others" Cline kertoi suomenkielen opiskelustaan ja Kalevalan lukemisesta. Häntä harmitti, että suomalaiset muistetaan vain urheilusaavutuksistaan, kuten maratoonari Albin Stenroosista. Näiden sijaan suomalaiset tulisi muistaa arkkitehdeistä, kuten Eliel Saarisesta, joka oli tuolloin jo muuttanut Yhdysvaltoihin, tai säveltäjistä ja muusikoista, kuten Selim Palmgrenista, joka oli käynyt konserttimatkalla Yhdysvalloissa. Lisäksi suomalaisia pitäisi kunnioittaa siitä, että he puhuvat suomea joka päivä. Clinen mukaan suomi on yksi Euroopan kauneimmista kielistä. Hän tarjoilee esimerkkejä, kuten yö ("lausutaan kuten ranskan u ja eu peräkkäin") ja korpikuusen kyyneleitä. Jälkimmäinen kuuluu Clinen englanninnoksena: "tears of the pine tree that weeps in the swampy wilderness". Kolumni huomattiin suomalaisissa lehdissä tuoreeltaan ja sitä siteerattiin moneen kertaan. 

Kalevalan lisäksi Clinella oli toinenkin lähde suomalaiseen sielunmaisemaan. Hän kertoo kolumnissaan ostaneensa harlemilaisesta kaupasta kirjan suomalaisia kansanlauluja. Kirjan nimeä hän ei sano, mutta siinä oli noin 500 laulua, osa edusti vanhinta kalevalaista kerrostumaa, osa oli uudempia. Jumalan päähän näistä lauluista on nuotteina päätynyt kaksi, J. H. Erkon kirjoittama "Olet maamme, armahin Suomenmaa" ja kansanlaulu "Tuonne taakse metsämaan". 

Clinen tiedetään lukeneen myös Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta, jonka päähenkilö Olavi onkin samanlainen naistensankari kuin Paulus Kempf. Heidän kohtalonsa on kuitenkin kirjojen lopussa aivan erilainen. (Huom! Douglas Anderson totesi, että mikään ei osoita, että Cline olisi lukenut Linnankosken kirjaa ennen kuin kirjoitti Jumalan pään.)

Helsingin Sanomien toimittaja Yrjö Niiniluoto (josta tuli myöhemmin lehden pitkäaikainen päätoimittaja) arvosteli God Headin melko tuoreeltaan. 18.1.1926 päivätyssä pitkässä ja paneutuneessa arviossaan Niiniluoto kiittelee romaania osuvasta suomalaisten kuvauksesta, mutta moittii sitä joistain virheistä. Kirjoittajan mukaan Cline sortuu Paulus Kempfin kuvauksessa "filosofiseen spekulatsioniin ja halpahintaistettuun faustismiin" ja vertaa teosta Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmithiin (1925), jota pitää parempana. Niiniluodon mukaan Cline sai innoituksen Kempfin hahmoon tavattuaan "mystillisen" agitaattori Strangin Michiganissa. Näinkin kiittävän arvion jälkeen on outoa, että romaania ei ole aiemmin suomeksi julkaistu. 

Viime vuosi oli jälleen kerran tuottelias (edellisenä vuonna ei juuri mitään ollut ilmestynytkään). Alkuvuodesta ilmestyi Oppianilta suomalaisen kauhukirjallisuuden historia, Kuoleman usvaa ja pimeyttä, ja Oppianilta tuli myös Leonard Clinen Jumalan pää, jota olin tosin suomentanut jo usean vuoden ajan. Sen kanssa samoihin aikoihin tuli Aviadorilta niin ikään suomentamani Ken Bruenin Kulkurimurhat, joka kuuluu Jack Taylor -sarjaan. Keväällä kun ei sattuneesta syystä ollut paljonkaan tekemistä kirjoitin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyen historian ja Spoilerivaroituksen, jotka kummatkin julkaisi syksyllä Avain. Loppusyksyllä ilmestyi toinen suomennos, Richard Starkin (eli Donald Westlaken) Tappajan jäljet (The Hunter, 1962), legendaarisen Parker-sarjan avausosa. (Hämmentävää, miten minusta yhtäkkiä tuli suomentaja.) Näiden lisäksi sain valmiiksi kaksi muutakin kirjaa, runoantologian Titaanien laulu II:n ja novelliantologian Kuolon tähti, mutta ne eivät ole minusta riippumattomista syistä vielä ilmestyneet. 

Lisäksi Helmivyö julkaisi peräti kuusitoista kirjaa, joista omia opuksiani olivat täydennetty uudelleenjulkaisu vuonna 2004 ilmestyneestä Viidestilaukeavista, aiemmin julkaisuista teksteistä koottu artikkelikokoelma (Lisää kovaa kyytiä ja kaunokaisia, joka kulki työnimellä "Pikkukirja pulpista"), ja vanha graduni Kolmensadan vuoden yksinäisyys, jonka julkaisin kevyesti toimitettuna (ajattelin, että se resonoisi koronavuonna; en tiedä onko). Omia toimitustöitä oli kaksi, enemmän kokoamista muistuttavia hommia oli kolme (joista yksi oli kolmiosainen Harhama), toisten tekstien kustannustoimittamista oli kolmessa kirjassa. Kahden muun kirjan eteen en itse tehnyt paljon mitään, vaan toimin lähinnä konsulttina ja viime kädessä julkaisijana. 

Tiedän, että on muotia (ja myös aivan relevanttia) kritisoida "contenttia", jossa kehuskellaan sillä, että on tehnyt omaa työtään, mutta silti hämmennyn, kun katson yllä olevaa listaa. Ei ehkä ihme, että on välillä väsyttänyt. (Tänä keväänä olen tosin kokeillut yhtä juttua, joka on todellakin vähentänyt väsymystä ja ahdistusta ja lähes kokonaan poistanut uniongelmani. Kirjoitan siitä ehkä joskus toiste.)

Mutta varsinaiseen asiaan:  sain maanantaina viimeinkin käsiini viime vuoden viimeisen julkaisuni: lyhytproosaa sisältävän kirjasen Yksityisetsiviä. Se on 38-sivuinen teos, jossa on 34 parin lauseen mittaista tekstipätkää. Jokaisessa seikkailee jonkinlainen sankari, joka teoksen nimen perusteella pitäisi tajuta yksityisetsiväksi, myyttiseksi kovaksikeitetyn dekkarin päähenkilöksi. Kirjan julkaisi käsitteellisen runoilijan Karri Kokon pyörittämä mikrokustantamo Lyhyttavara, jonka kirjat tehdään tarvepainatteina. 

Kirja syntyi, kun aikani pyörittelin mielessäni, mitä tekisin muutamalla tekstinpätkällä, jotka olin muutama vuosi aiemmin kirjoittanut mökillä olevalla matkakirjoituskoneella. Niissä seikkailivat hahmot, joista olin kirjoittanut jonkinlaisia rikostarinoita jo teini-ikäisenä. Näissä uusissa tarinoissa oli absurdi lähtökohta, yksityisetsivä esimerkiksi hyökkää Taivaaseen tai hänet palkkaa töihin sikaria poltteleva vauva. Osassa tekstejä on intertekstuaalisia viittauksia, ja Augusto Monterroso, Julio Cortázar ja Irmari Rantamala mainitaan kirjassa nimeltä. Tekstiin on piilotettu muitakin viittauksia, kuten erään yksityisetsivän asiakas, joka pyytää, että tämä auttaisi valasta rykimään. En tiedä, moniko viittauksen tunnistaa. Myös motto on lainaus, mutta se voi olla vielä obskuurimpi (en itse asiassa löytänyt sille täsmällistä muotoilua, ja se on nyt muistinvarainen). 

Mökillä kirjoitettu absurdi pikkupala, jossa ei esiinny yksityisetsivää (ellei pääpari sitä ole).

Kirjan yksityisetsivistä Ted Von Mayerling, Jack Lee Brougher, Arnold Clothes, Ed Aristotle (tosin alun perin muodossa Ed Aristoteles), Sam Odessa, Hannibal Schlock ja Joe Novak ovat omia yksityisetsiviäni, joiden nimet olin keksinyt jo vuosikymmeniä sitten. Kirjaa varten keksimiäni hahmoja ovat Cortez (joka esiintyy jostain syystä kahdessa tarinassa), Johnny Fiasco, Jake Plato ja Jack Phone. 

Joe Novak näistä on itselleni merkittävin sankari, koska hänhän seikkailee peräti kahdessa kirjoittamassani pienoisromaanissa (Outoa huminaa, Joe Novak, 2009, ja Älä soita sinivuokoille, Joe Novak, 2014; jälkimmäisen kirjoitin 12 tunnissa, ja sitä saa edelleen tarvepainatteena Lulusta) sekä novellikokoelmassa Pakastetun poliisin tapaus, jonka Turbator julkaisi vuonna 2012. Parissakin novellissa mainitaan Ted Von Mayerling, jonka sanotaan olevan Los Angelesin rikkain yksityisetsivä. Mainittujen virallisempien kirjojen lisäksi on myös valokopio-omakustanteena tehty Joe Novak pinteessä ja muita novelleja (1997), jota ei varmaan muualta löydy kuin Turun kaupunginkirjaston maakuntakokoelmasta. Siinä on samaa ideaa kuin käsillä olevassa uutuudessa, vaikka en kovin hyvin muista, mitä kaikkea vihkossa on. Sen muistan, että yhdessä tarinassa esiintyy yksityisetsivä nimeltä Bill Harzia. 

Muusta fiktiosta tuttuja yksityisetsiviä kirjassani ovat Brock Butler, Joe Puma, Karl Craven, Handsome McFee, Chuck Merrick, Lou Largo, Dan Turner, Johnny Aloha, Honey West, Steve Midnight, Joe Portugal, Terry Mack ja Ted Carmady. Osa on ollut hyvinkin tunnettuja, osa on vähän unohdetumpia. 

Jay Reasoneriin liittyy vähän enemmän mutkia. Hän on sheriffi (ei siis yksityisetsivä!) Jack MacLanen kauhukirjassa Paholaisen opetuslapset (1988, suom. 1989). Jack MacLane oli texasilaisen kirjailijan ja pokkariharrastajan Bill Criderin salanimi, ja Jay Reasoner oli sisäpiirin vitsi, sillä muutama vuosi sitten kuolleen Criderin hyvä ystävä ja kollega oli toinen texasilainen kirjailija, uskomattoman tuottelias James Reasoner! Tosielämän hahmo on myös David Terrenoire, amerikkalainen kirjailija, jonka kolme mininovellia olen suomentanut (tai suomennuttanut) ja julkaissut (esim. omana pikkukirjanaan Hyvä naapurusto, 2015). Hän esiintyy yksityisetsivänä Joe Novak -novellissa "Niljakkaan yksityisetsivän tapaus", jossa yksityisetsivät kokoontuvat järjestönsä vuotuiseen juhlaan. Rod Patterson ja Joe Archibald taas ovat pulp-kirjailijoita, joiden nimet kuulostivat kovaksikeitetyltä. Ray Banana esiintyy ranskalaisen Ted Benoitin ligne claire -sarjakuvissa, Sam Cairo taas esiintyy Gary Phillipsin käsikirjoittamassa uudessa rikossarjakuvassa. 

Mal Resnick ja Fairfax, jotka esiintyvät yhdessä jutussa, voivat olla tässä väärässä paikassa, koska he ovat ammattirikollisia Richard Starkin Tappajan jäljissä, jota suomensin Täysi Käsi -kustantamolle samaan aikaan kun tein näitä minitarinoitani. Mietin tuolloin, miten tehokkaita Stark-Westlaken keksimät nimet ovat, koska ne jäävät lukijan mieleen kertakuulemalta. Kyllähän he voisivat olla yksityisetsiviä, koska ovat eri henkilöitä minun kirjassani kuin Starkilla. 

En tiedä, tekeekö yksikään lukija tällä tiedolla mitään. Voi olla, että jos kirjan ideaa ei tajua, se ei aukea tämänkään tiedon valossa (tai sitten se on vielä älyttömämpi). Yksi pääpointeista on joka tapauksessa leikkiä yksityisetsivämäisillä nimillä: lyhyillä tai poikkeuksellisen pitkillä etunimillä varustetuilla nimillä, joissa sukunimi ei yleensä ole vakiintunut sukunimi. Sattumoisin muuten selasin vuonna 2014 ilmestynyttä hakuteostani Pulpografia Britannica, ja törmäsin siinä yksityisetsivä Johnny Canuckiin. Hänkin olisi sopinut täydellisesti mukaan! Samasta kirjasta osui silmiin myös Johnny July. 

Nämä ovat loputon suo. Thrilling Detectiven aakkosellisesta listauksesta voi hakea lisää. Ehkä vielä joskus laajennan teostani... Tosin tätäkin täydentäessäni jo tuli olo, että osa teksteistä on väkinäisiä, eikä vaikutelma haihtunut, kun sain kirjan valmiina käsiini. Kaikkien yksityisetsivien nimet eivät myöskään ole kovin onnistuneita. (Hannibal Schlock? Jack Phone?) Onneksi näitä huteja on vain pari kolme. 

Sekoittaakohan  joku muuten tämän aiempaan kirjaani, Turkuun sijoittuvaan romaaniin Yksityisetsivä? Sekin on omalla tavallaan lajityypin dekonstruktiota, rakastavaa sellaista mutta kuitenkin. 

Yllä yksi mökillä olevalla kirjoituskoneella kirjoitettu harjoitelma, toivottavasti siitä saa selvää. Tässä kohtaa muuten on sellainen vääntö, että alkuperäisessä sankarina on John Jakes, joka on kirjailija, mutta lopullisessa teoksessa sankarina on Lou Largo - ja hän taas on yksityisetsivä, josta Jakes on 60-luvun alussa kirjoittanut! Ylempänä toinen kirjoituskoneella tehty absurdi pikkupala, jota ei kirjassa ole. 

Yksityisetsiviä saatavana BoD:n verkkokaupasta täällä. Tässä vielä instaaja Mikael Luovan pieni postaus Yksityisetsivistä. 

Naistenpäivän kunniaksi lesbopokkareita koskeva pätkä tulevan kirjani Pulpografia Erotica johdantoartikkelista. Teos johdattelee lähinnä amerikkalaisten seksipokkarien outoon ja sekavaan maailmaan ja sisältää kirjoittajaesittelyt useasta kymmenestä kirjailijasta, joiden teoksia on suomennettu 1960- ja 1970-luvuilla. (Pari on 1980-luvun puolelta.) Kuten nimi kertoo, Pulpografia Erotica on jatkoa esikoisteokselleni Pulpografia (2000) ja sen jatko-osalle Pulpografia Britannica (2014). Olen päättänyt saada keskeneräiset kioskikirjallisuushakuteokseni valmiiksi muutaman seuraavan vuoden sisällä, vaikka välillä tuntuu, että aika on ajanut tematiikan ohitse. 

Seksipokkareilla oli poliittista ulottuvuutta, jota ei helposti tule ajatelleeksi. Esimerkiksi afroamerikkalainen feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 1960-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja lesbokuvauksia sisältäviä kirjoja pehmopornofantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää. 1950-luvun Yhdysvallat oli kuitenkin vanhoillinen ja ahdasmielinen maa, jossa homoja voitiin erottaa valtion työpaikoista vain, koska heitä saatettiin kiristää. Kaapista tuleminen ei ollut mahdollista. 

Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa muun muassa March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia (toisin sanoen Lawrence Blockia). Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä Allegra sanoi kavahtaneensa, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegra oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin ”unnatural”, ”strange” tai ”perverted”. Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.

Samantyyppisistä kokemuksista on kertonut myös kirjailija Ann Bannon, jonka oikea nimi on Ann Weldy. Vuonna 1932 syntynyt Bannon tunnetaan varsinkin lesbopiireissä hyvin vuosina 1957–1962 kirjoittamastaan Beebo Brinker -sarjasta, jossa hän kuvaa neljän nuoren naisen elämää sodanjälkeisessä Yhdysvalloissa. Bannonin kirjat, jotka julkaisi suuri pokkarikustantamo Fawcett, poikkesivat monista muista ajan lesbokirjoista siinä, että niissä päähenkilöille kävi hyvin ja he onnistuivat elämään sellaista elämää kuin halusivatkin, toisin sanoen suhteessa toisen naisen kanssa. Bannon ei siis joutunut samaan tilanteeseen kuin saman sukupolven toinen lesbokirjailija, Vin Packer, joka oli 1950-luvun alussa joutunut päättämään omat lesbokirjansa synkeissä sävyissä, ettei häntä ja kustantajaa päästäisi syyttämään moraalittomuudesta.

Ann Bannon on haastatteluissa, esimerkiksi Andrew Netten toimittamassa artikkelikokoelmassa Beat Girls, Love Tribes and Real Cool Cats (2016), kertonut siitä, miten nimenomaan kioskipokkarit tarjosivat hänelle mahdollisuuden kirjoittaa omasta seksuaalisuudestaan ja hänen lukijoilleen mahdollisuuden lukea toisten lesbonaisten elämästä. Bannonin ja muiden lesbokirjat kertoivat lukijoille, etteivät he olleet yksin, että oli muitakin lesboja. Bannoninkaan tapauksessa elämä ei ollut yksinkertaista: hän oli kirjoja kirjoittaessaan naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta eikä hänen miehensä hyväksynyt hänen kirjojaan (palkkioshekit kuulemma kelpasivat). Bannon kuitenkin päätti kestää siihen asti, että lapset kasvaisivat isoiksi. Bannon on itsekin kertonut, että olisi tarvinnut opaskirjaa omaan lesbouteen. Hän ja miehensä erosivatkin 1980-luvulla, jolloin uudet lesbokustantamot julkaisivat Bannonin romaaneja uudestaan. Niistä on ilmestynyt useita uusintapainoksia myöhemminkin.

Allegran ja Bannonin kertomukset ovat kiinnostavia esimerkkejä siitä, että 1950- ja 1960-lukujen erotiikka ja pornografia ovat olleet tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo tajunneensa, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta silti hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 1970-luvulla alkoi ilmestyä enemmän lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, ”oikeaa” lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen useimmiten heteromiesten kirjoittamiin (ja myös heille kirjoitettuihin) kirjoihin. Yhtenä muutoksen airuena on nähty niin sanotut Stonewallin mellakat vuonna 1969, joita on usein pidetty homojen kansalaisoikeusliikkeen lähtöliikkeenä. Muutos oli kuitenkin myös alan sisäinen, kuten aiemmin on huomattu: kirjailijat, jotka olivat usein itsekin homoseksuaaleja tai muuten seksuaalisesti liberaaleja, saivat kustantajansa avaamaan uusia linjoja. 

Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan Kosti Koskisen (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen Ihmeellinen kuherruskuukausi. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua Arvostelevan kirjaluettelon lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus täällä.  

Alkuperäinen kansi, jossa on mahdollisesti  Koskisen oma maalaus.

Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi Arvostelevat kirjaluettelot.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit on näköjään myynyt kirjan kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). 

Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi täältä. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy täältä (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija Susanna Liikala ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. 

Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti Ihmeellisen kuherruskuukauden kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.)  On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). 

Koskisen myöhäinen omakuva.

Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen Väri elää varjossa ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin täältä.)

Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). 

Koskiselle tyypillinen Pohjankadun katunäkymä.

Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. 

Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. 

Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. 

Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). 

Varhainen värikokeilu.

Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (Tässä Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. 

Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen kansikuvana! 

Kummitustalo (1970).

Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. 

Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.

Kansi: Ville Manninen

Kirjoitin aiemminPulpografia Eroticasta, joka ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa. Kesällä ilmestyi kaksi muutakin tekemääni tai kirjoittamaani kirjaa (nämä eivät ole sama asia), joista kirjoitan nyt ja seuraavassa postauksessa. 

Ensiksi kirja nimeltä Titaanien kosto, koska saan sitä käsittelevän tekstin helpommin alta pois. Sen julkaisi Ntamo, jota nykyään pyörittää Jarkko S. Tuusvuori. Tuotantoani tunteva lukija tajuaa nopeasti, että kirjalla on jotain tekemistä vuonna 2014 ilmestyneen Titaanien laulun kanssa - se onkin sen jatko-osa, toinen täyslaidallinen sellaista kertovaa runoutta, joka menee tavalla tai toisella seikkailukirjallisuuden nimikkeen alle, toisin sanoen historiallisia runoja, kauhurunoja, runoja, jotka sijoittuvat merelle, Raamattu-aiheisia runoja ja vielä runoja, joissa on fantasian, sadun maustetta. Tällaiset runot ovat aina olleet vähemmistössä suomalaisen runouden kentällä, siksi ne ovat minua kiinnostaneet - nämäkin kaksi teosta ovat omalla tavallaan kotimaisen kirjallisuuden vaihtoehtohistoriaa. 

Kirjoitin kirjaan esipuheen, jonka julkaisen alla. Ntamon Tuusvuori oli sitä mieltä, että alun kuvaukset edellisen kirjan tekoprosessista ovat lukijan kannalta turhia (eikä hän halunnut tulla itse mainituksi), ja lisäksi tekstiä editoitiin sen verran, että kyseessä ovat melkein kaksi eri tekstiä! Itsestäni prosessien kuvaukset ovat kuitenkin usein kiinnostavia, ja siksi mainitsen tässä myös, että kirjan nimi tosiaan vaihtui kirjaa tehtäessä Titaanien laulu II:sta Titaanien kostoksi, jossa säilyy tietty elokuvamaisuus, mutta joka ei kuitenkaan ole ehkä yhtä pöljä. (Yhden Tuusvuoren ehdottaman editoinnin tässä toteutin.)

Tässä välissä on ilmestynyt muutakin kauhurunoutta, lähinnä Matti Järvisen Nysalor-kustantamolta. Matti on toimittanut kirjoiksi mm. antologian Korppi, joka on sekalainen kokoelma erilaisia kauhurunoja, sekä Unto Koskelan synkeitä merirunoja nimellä Kuollut laiva. Titaanien kostossakin on Koskelaa. Lisäksi itse valikoin kirjaksi Uuno Kailaan kauhurunoja ja -novelleja.  

Tuleeko "Titaanien laulu III:a"? En tiedä, mutta mahdollisia tekstejä on kyllä, työpöydälläni on ainakin kopioina mukaan ottamista odottavat runot "Tornin tyttö ja musta Tuomas" ja "Meren tuomio" (valitettavasti en vain ole kirjoittanut kopioihin, kuka runot on kirjoittanut). Larin-Kyöstin kertovien runojen laajempi projekti ei valitettavasti ole vielä toteutunut, ja lisäksi kiinnostaisi tehdä myös kooste Larin-Kyöstin fantastisesta proosasta. (Näitä miettiessäni pelkään aina, että joku muu ehtii ensin.) 

Kirjan sisällysluettelo tulee esipuheen perässä. Se on aika tymäkkää kamaa, mutta minähän tunnetusti nautin bibliografioista ja niiden silmäilystä. (Huom! En ole täysin varma, onko koneellani oleva tekstiluettelo sama kuin kirjan lopullinen.) Titaanien kostoa saa muun muassa täältä, Ntamon verkkokaupasta. Tässä vielä linkkiTitaanien lauluun Ntamon verkkokaupassa sekä tekstiin, jossa kerron Titaanien laulun tekemisestä (tekstit ovat näköjään hiukan päällekkäisiä). 

Lukijalle

 

Ja kirjan sisällysluettelo: 

I Historiallista seikkailua

 

Eino Leino: Temppeliherra (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Yrjö Weijola: Nuor' Roland (Nuori Suomi 1895)

Kössi Kaatra: Gamelyn (Rynnäkköön 1924)

Klaus U. Suomela: Ferenike (teoksesta Teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Juhani Suur-Juhola: Aleksanteri Suuri (teoksesta Talven tullessa. Weilin 1911)

Väinö (Kaarle Krohn): Ferencz Renyi (teoksesta Kokoelma suomalaista runoutta. Koonnut A. V. Forsman. Yrjö Weilin 1905)

Kustavi Lounasheimo: Bēda Venerābilis (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922)

Henrik Wrede: Karl Wilhelm Törnegren (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Gustaf Lönnbeck: Sotavanhus pidoissa (teoksesta Kertovaisia runoelmia. Koonnut Kaarle Leopold Krohn. Kansanvalistus-seura 1890; julkaistu nimellä G. Lbk.)

August Strindberg: Eri asein (teoksesta Eri asein. Valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava 1914)

Aino Rännäri: Kuninkaan kartanon lilja (Juttu-Tupa 19/1924)

Oksanen: Koskenlaskijan morsiamet (teoksesta Säkeniä I–II. Edlund 1860, 1868)

Hjalmar Procopé: Kondottieri (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Larin-Kyösti: Viimeinen mauri (teoksesta Ballaadeja. Otava 1913)

Klaus U. Suomela: Mardonios (teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Aleksis Kivi: Atalantta (kirjoitettu 1860-luvulla, julkaistu ensimmäisen Kiven kootuissa teoksissa 1916)

 

II Raamatun henkilöitä

 

Pontus Artti: Eedenin ulkopuolla (Nuori Suomi 1903)

Larin-Kyösti: Elämänpuun neste (teoksesta Ballaadeja ja muita runoja. Otava 1913)

Simo Korpela: Johannes Kastajan Messiasnäky (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Verneri Liinamaa: Pyhän Hubertin tarina (Joulupukki 1953)

Joh. Edv. Leppäkoski: Marttyyrit (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Alkuperäinen julkaisuaika ei tiedossa)

Juhani Suur-Juhola: Simsonin uhka (teoksesta Talven tullessa)

A. Oksanen: Jodokon leipä (teoksesta Säkeniä)

III Sadun mailla

 

Uuno Kailas: Sumurun prinssi (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Aino Rännäri: Tarina yökehrääjästä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Larin-Kyösti: Prinsessa Tähtisilmä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Uuno Kailas: Mestari Amedée (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Jussi (Juhani Aho): Hovin herra (julkaistu teoksessa Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi, hänen täyttäessään kahdeksankymmentä vuotta 9.4.1882; tähän kirjaan otettu teoksesta Kertovaisia runoelmia, Kansanvalistusseura 1890)

Oskar Uotila: Kaarinan veri (teoksessa Oskar Uotilan kootut runoteokset I. Lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Kansa 1911) 

Suonio: Karkuri (teoksesta Suonion runoelmia. Clouberg ja K. 1869)

Henry Wadsworth Longfellow: Excelsior (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Suom. Kai.)

Larin-Kyösti: Kiinalainen uni (Nuori Suomi 1905)

Hjalmar Procopé: Galilealainen yö (suom. Osku Velho, teoksessa Osku Velho: "Umpimähkään": O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Lauri Soini: Kullervo hirsimetsässä (Nuori Suomi 1905)

Vilppu Kaukonen: Imatra (Nuori Suomi 1895)

Eino Leino: Kimmon kosto (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Larin-Kyösti: Lalmantin kotiintulo (teoksesta Ajan käänteessä. Isänmaallisia runoja sekä ballaadeja. Söderström 1899)

Johan Ludvig Runeberg: Epigrammi 24 (suom. Kaarlo Forsman, teoksessa Johan Ludvig Runebergin lyyrillisiä runoelmia, Söderström 1885)

 

IV Merellisiä maisemia

 

Uuno Kailas: Hauta meren alla (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Pekka Punnus: Zanzibarin pirut (Tulenkantajat, no. 3, 1926)

Unto Koskela: Kuollut laiva (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

Mihail Lermontov: Laiva (suom. Knut Karmanne, Hakkapeliitan joulu 1929)

Unto Koskela: Laulu "Amphionista" (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

 

V Kauhua

 

Unto Koskela: Laiva odottaa (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

J. G. Dahlman: Huuto kalmistosta (Sanomia Turusta 12.5.1865)

anonyymi: Selma kuoltuansa kummittelee (Joukahainen no. 9 / 1883)

Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuinka uskoton morsian sai ansaitun palkkansa (julkaistu arkkiveisuna vuonna 1889)

Karl A. Tavaststjerna: "Reqviem supremam..." (Nuori Voima 6–7/1916)

Uuno Kailas: Mysterio (Ruusu-Risti 10/1921)

Larin-Kyösti: Kyöpelin yö (teoksesta Korpinäkyjä. Kertomarunoja. WSOY 1915)

Aino Rännäri: Kummitushäät (Juttu-Tupa 6.9.1924)

Simo Korpela: Ajanhengen mies (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Aiemmin siis kirjoitin Pulpografia Eroticasta, sen jälkeen Titaanien kostosta, nyt on vuorossa Yksi kela Dostojevskia. Kahta jälkimmäistä yhdistää se, että ne eivät ilmestyessään olleet enää uusia käsikirjoituksia, sillä Titaanien koston olin lähettänyt kustantajalle jo vuoden 2020 keväällä ja Yksi kela Dostojevskia on ollut eri muodoissa olemassa jo yli 20 vuotta. 

Kyse on rikosromaanista, joka lähestyy yksityisetsivädekkaria. Sen päähenkilö on sanomalehden toimittaja, ja kun häntä pyydetään etsimään kadonnut filmikela, hän toimii kuin yksityisetsivä: jututtaa eri ihmisiä, murtautuu pariinkin kämppään, päätyy lopulta kovistelemaan paria gangsteria, löytää pari ruumista. Osan asioista hän tekee vastahakoisesti ja epäröiden. Minäkertojana toimiva päähenkilö on nimetön. En tiedä, miksi näin, mutta pidän lopputuloksesta. Ja nimettömiä yksityisetsiviähän genressä on useita, tunnetuimpana Hammettin Continental Op ja Bill Pronzinin The Nameless Detective. 

Pystyn melko tarkasti ajoittamaan, milloin aloin romaania kirjoittaa. Asuimme keväällä 1999 Hämeenkadulla eksäni kanssa, ja hän oli viimeisillään raskaana. TYKS synnytysosastoineen oli lähellä, ja kun tuli aika lähteä synnyttämään, kävin aika usein kotona lyhyitä aikoja, syömässä, nukkumassa ja peseytymässä. Jostain syystä tuolloin jokin luova energia purkautui ja huomasin taukojen aikana kirjoittavani myös valtavalla vauhdilla yksityisetsivädekkaria. Joku voi pitää tätä ihmeellisenä toimintana - esikoiseni sentään oli juuri syntynyt! - mutta olen muutenkin huomannut, että miehissä lapsen syntymä näkyy valtavana toimeliaisuuden purkauksena (monet miehethän sanovat alkavansa harrastaa kaikenlaista, kun lapsi syntyy, mitä tietysti monet paheksuvat: eikö isän tarkoitus ole pysyä lapsen ja äidin luona?). 

Joka tapauksessa tämä käsikirjoitus oli alkusysäys "Dostojevski-kelalle". Siinä vaiheessa sankarini oli oikea losangeleslainen yksityisetsivä Joe Novak, josta olin jo kirjoittanut sormiharjoitelmina novelleja; niitä ei siinä vaiheessa ollut vielä julkaistu, koska Isku-lehteen oli vielä matkaa. Jonnekin 1950- ja 1960-luvun taitteeseen sijoittuvan romaanin alussa Novakin toimistoon tulee nuori elokuvaohjaaja, joka kertoo, että hänen elokuvansa, yksikelainen kokeellinen filminpätkä, on kadonnut, todennäköisesti varastettu. Jo siinä vaiheessa kokeellinen filminpätkä oli yritys siirtää Dostojevskin Rikos ja rangaistus nykyaikaan, film noirin jälkilöylyjen aikakauteen. (Sellainen elokuvahan on kyllä tehty, Denis Sandersin Crime and Punishment, USA eli Varjoja auringossa, 1959.) Käsikirjoituksen työnimenä kulki "The Dostoyevsky Reel", joka teoksen nimenä edelleen käytännössä onkin. 

Todennäköisesti en lähettänyt tätä Amerikkaan sijoittuvaa versiota koskaan mihinkään, mutta täysin varma en voi olla. Muistan lähettäneeni sen luettavaksi Tapani Baggelle, johon olin tutustunut Pulpografiaa tehdessäni. Tapani sanoi jotain sinnepäin, että vaikuttaahan tämä ihan sujuvalta, mutta eikö tämä ole tehty jo, toisin sanoen eikö maailma ole jo täynnä yksityisetsiväkirjoja, joissa asiakas tulee romaanin alussa elämäänsä kyllästyneen yksityisetsivän toimistoon ja sitten kohta löytyy ruumis ja niin edelleen? Olin itsekin ollut niihin kyllästynyt, ja sitten olin itse kirjoittanut sellaisen!

Jossain vaiheessa tulikin idea siirtää teksti Suomeen ja tehdä päähenkilöstä yksityisetsivän sijaan toimittaja. Siirsin tapahtumat Turkuun (ja San Diegosta tuli Karuna), mutta pidin aikakauden samana, jotta pystyin liittämään tapahtumat kiinnostavaan murrosaikaan, näyttelijälakon ja uuden aallon elokuvien aikakauteen, jossa ei ole vielä selvillä, mihin suuntaan elokuvateollisuus siirtyy. On uudenlaista elokuvallista ajattelua, on uusia tekijöitä, jotka joutuvat turvautumaan sekalaisiin töihin, ja on kaikenlaisia hämärämiehiä, jotka huseeraavat monella eri alalla. Mukana on alkava pohjoismainen ja saksalainen pornobisnes, johon epämääräinen turkulainen liikemies yrittää päästä mukaan. Olin kuullut kaikenlaisia jännittäviä anekdootteja muun muassa kriitikko Tapani Maskulalta (varsinkin liittyen hänen omiin elokuvaviritelmiinsä 60-luvun puolivälin tienoilla) ja kustantaja-toimittaja-kirjailija Harri Kumpulaiselta, jonka Turbator-kustantamolle tein töitä. Upotin tekstiin hahmon, jossa on piirteitä kummastakin. Karunassa olevan mökin, jossa romaanin kliimaksi tapahtuu, keksin, kun olimme vaimon kanssa katselleet siellä olevaa halpaa pulpettikattoista mökkiä (jota emme kuitenkaan ostaneet).

Lisäksi tiesin omien vanhempieni toiminnasta 1960-luvun Turussa sen verran, että pystyin lainaamaan sieltäkin, kuten työskentelyn SKDL:n sanomalehdessä Uudessa Päivässä (johon myös Tapani Maskula kirjoitti, ja olin tuossa kohtaa jo lukenut hänen vanhoja tekstejään, vasta myöhemmin sain toimittaa niistä valikoiman). Yhdessä kohtaa kirjaa käydään talossa, jossa tiedän isäni asuneen 60-luvulla. Tosin vanhempani asuivat Turussa vasta 60-luvun lopussa ja silloinkin melko vähän aikaa. Käytin kirjassa myös Uusi Päivä -lehdistä lukemaani juttua siitä, miten Turusta asti oli tullut oikeiston palkkaamia kätyrejä muiluttamaan loimaalainen kommunisti. 

Tässä vaiheessa käsikirjoituksen nimi muuttui muotoon Yksi kela Dostojevskia. Lähetin tekstin Harri Kumpulaiselle, mutta tämä mainitsi myöhemmin vain vilaisseensa sitä, ei hän koskaan sanonut, että ei julkaise sitä. Ehkä teksti ei vakuuttanut. Harri kuitenkin julkaisi Joe Novak -novellin kokoelma vuonna 2012 ja pienoisromaanini Haamu (2013).

En ole varma, milloin tein nämä muutokset, ehkä joskus ennen vuotta 2010. Jossain kohtaa sain päähäni vielä kerran korjata tekstin, mutta en enää muista, mihin sitä silloin tarjosin. Osallistuinko sillä kenties johonkin dekkarikilpailuun? Valitettavasti en muista. 

Joka tapauksessa kun kaivoin tekstin viime vuonna vielä kerran esille, huomasin, että olin päivännyt lyhyet loppusanat vuodelle 2012. Käsikirjoitus oli saanut levätä rauhassa kahdeksan vuotta. Miksi kaivoin tekstin esille? Koska tarvitsin rahaa. Olin älynnyt viime vuoden lopulla, että minulla ei ollut tiedossa apurahaa tälle vuodelle ja lisäksi en ollut sopinut yhdenkään kirjan julkaisua. Toisin sanoen en ollut saamassa rahaa yhtään mistään. Ajattelin, että Yksi kela Dostojevskia kyllä löytäisi kustantajan. 

Kuten sanottu, kävin tekstin vielä kerran läpi ja pidin lukemastani. Korjailin sitä sieltä täältä pitkin matkaa, mutta isoja muutoksia en tehnyt. Tein työtä nopeasti, sillä halusin saada tekstin käsistäni ennen joululomaa ja olin aloittanut siihen nähden verraten myöhään. Jonain kertana editoin tekstiä bussissa, kun olin luvannut lähteä poikamme mukaan Myllyyn ostamaan hänelle uutta kännykkää. Oma teksti imaisi mukaansa, pidin sen kiihkeästä rytmistä. Pidin myös tekstiin upottamistani viittauksista elokuviin sekä yksityisetsiväkirjoihin ja -elokuviin, joita nimetön päähenkilöni diggailee, niin paljon että hän itsekin kirjoittaa rikosromaania. Hän huomaa jossain kohtaa, että hänen lukemistaan kirjoista ja katsomistaan elokuvista ei ole mitään apua todellisten rikosten edessä. Koetin kuitenkin tehdä niin, että viittaukset eivät ole itseisarvoisia eivätkä vie liikaa tilaa. En esimerkiksi selitä näyttelijälakkoa, vaan oletan, että lukija tietää sen itsekin jo kirjan pariin tullessaan. Joitain tarkoituksellisia historiallisia virheitä on mukana, mutta ne selitetään jälkisanoissa. 

Tiesin koko ajan, että teksti on epäajanmukainen. Siinä ei ole oikeastaan mitään elementtejä, joita nykydekkareissa on. Päähenkilöllä ei ole nimeä, joten hänellä ei voi markkinoida teosta ja lisäksi kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa. Päähenkilö ei ole myöskään mikään poikkeusyksilö, kuten ruotsalaisten dekkarien autistiset rikostenratkojat, eikä hänen taustassaan ole mitään traumaattista. Rikokset, joita kirjassa kuvataan, ovat sattumanvaraisia ja sotkuisia eikä niiden taustalla ole mitään jättimäistä suunnitelmaa. Tosin monet kirjat jännitteet vievät sotaan, osa sisällissotaan. Ne ovat kylläkin vain sivujuonteita, dialogissa mainittuja. Lisäksi teksti on lyhyt, vain 46 000 sanaa, mikä on puolet siitä, minkä pituisia rikosromaanit nykyään tuntuvat järjestään olevan (poikkeuksia tietysti on). Kirja on käytännössä vanhan kioskipokkarin mittainen. Kirjasta puuttuvat myös kovaksikeitetylle dekkarille tyypilliset murjaisut ja vitsit. Päähenkilö on epävarma, myös siitä, miten hän suhtautuisi seksuaalisiin vähemmistöihin. 

Lähetin tekstin Karistoon ja Myllylahdelle sekä Atrain & Nordille ja Warelialle, joiden olin huomannut julkaisevan dekkareita. Warelian Marko Vesterbacka kiitteli saman tien tarjouksesta, mutta sanoi, että ensi vuosi on jo aivan täynnä. Muut kustantamot passasivat kohteliaasti, Karisto ilman kommenttia, Myllylahden Niina With totesi, että teksti on kiinnostavaa, mutta ei ihan heille sopivaa - vaikka he kyllä julkaisevat hyvin monenlaisia dekkareita. Atrain & Nordista sanottiin, että heillä on dekkarikiintiö täynnä, mutta teksti "ei ole hullumpi". Sen sijaan Oppianin Tuomas Kilpi vastasi pitäneensä tekstistä kovasti, ja vaikka hänen mukaansa Oppian ei ole rikosromaanille paras kustantamo, hän mielellään julkaisisi teoksen. Niin kuin sanoin, löytäisin teokselle kustantajan. Saamani kertakorvaus ei tosin rahaongelmiani ratkaise, mutta oman kustantamoni Helmivyön myynnit ovat tänä vuonna olleet sen verran hyviä, että ei sen tarvitsekaan ratkaista (ja vaimollakin on tuloja). 

Kävin tekstin läpi vielä kerran, ja nyt poistin sieltä kokonaisia pätkiä, joissa päähenkilö selittää jollekulle toiselle tai itselleen, mistä tapauksessa on kyse. Mietin jossain vaiheessa, että ne voisi poistaa kokonaan, mutta se tuntui liian radikaalilta ratkaisulta. Joka tapauksessa vielä tässä vaiheessa huomasin joitain ristiriitaisuuksia ja mokia, puutalossa esimerkiksi kuljettiin hissillä. Yhdellä fiktiivisellä elokuvalla - siis kirjaa varten keksityllä - oli kaksi eri nimeä, piti päättää, kumpi on "oikea". Viimeiset korjaukset tehtiin 15.4., ja kirja ilmestyi heinäkuussa. Tuomas Kilpi oli löytänyt siihen hienon kansikuvan - öisessä kuvassa tosin lentää lintuja, joita ei kertaakaan kirjassa muistaakseni mainita, ja mietinkin vedosvaiheessa, että olisin vielä lisännyt käsikirjoitukseen maininnan vaikka naakoista, mutta se unohtui sitten kuitenkin. 

Pari pientä positiivista palautetta ovat ilahduttaneet, mutta en usko, että tästä tulee koskaan mitään muuta arvostelua kuin Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa. Sellainen on pienten kirjojen kohtalo nykymaailmassa. Itse olen tietysti löytänyt kirjasta korjattavaa, yksi henkilö ei esimerkiksi ensi kertaa tavattaessa valehtele riittävästi. Lisäksi en ole varma, ehtiikö yksi henkilö oikeasti siihen paikkaan, josta hänet löydetään kuolleena. Mutta niin kuin sanoin kustantajalle jossain vaiheessa, kovaksikeitettyjen dekkarien perinteeseen kuuluu se, että lukija on juonesta vähän pihalla. Tässä kohtaa voi mainita Chandlerin, joka ei itsekään tiennyt, kuka tappaa Syvässä unessa Sternwoodien autonkuljettajan - minä kyllä tiedän, kuka tässä tappaa kenet.

Tässä vielä kirja kustantamon sivuilla. Yksi kela Dostojevskia parhaiten saatavilla verkkokaupoista, mutta jos kirjailijaa haluaa tukea, kirjan lainaa kirjastosta, jolloin lainakorvaukset kilahtavat tilille.  

PS. Sanoin tuossa yllä, että kirjalle on vaikea tehdä jatko-osaa, kun päähenkilöllä ei ole nimeä. Olen joka tapauksessa miettinyt, että sama nimetön päähenkilö voisi seikkailla 70-luvun Raumalla, jonne vanhempani Turusta muuttivat vuonna 1972. Keksin joku aika sitten, kenet todellisen raumalaisen henkilön hän voisi tavata. Ehkä tapaus vie päähenkilöni Poriin asti...? Sarjan kolmas osa, jos sellaisen teen, voisi sitten sijoittua Poriin 80-luvulle, Pori-rockin ja juppikauden kiihkeään aikakauteen, tai 90-luvun laman keskelle. Ehkä porilaisten punkkarien kärsivällisyys loppuu viimein, kun uusi kulttuuritoimenjohtaja vie kaiken rahoituksen...?