Uudessa kirjassani Pulpografia Britannica käsittelen noin kahdeksaakymmentä brittiläistä (eli englantilaista, skottilaista ja irlantilaista; walesilaisia ei taida olla joukossa) kirjailijaa, joiden rikosromaaneja on suomennettu kioskikirjasarjoissa tai vastaavissa halvoissa viihdelukemistoissa. Kirjassa on kaksi kolmannesta vähemmän hakusanoja kuin esikoisteoksessani Pulpografiassa (2000), jossa esittelin noin 300 amerikkalaista kioskikirjailijaa. Kirjat ovat kuitenkin suurin piirtein samankokoisia. Osaltaan tämä selittyy sillä, että käsittelen uudessa kirjassa joitain kirjailijoita aika seikkaperäisesti, joitain jopa kymmenen sivun verran. Pulpografiassa jotkut hakusanat ovat muutaman lauseen mittaisia.Se taas selittyy sillä, että Pulpografiassa on mukana kirjailijoita, joista ei tiedetä paljon mitään ja joilta on käännetty pelkkiä novelleja lukemistolehdissä, kuten Seikkailujen Maailmassa. Ei sellaisesta kauheasti tekstiä irtoa, lisäksi nimet eivät sano kenellekään paljon mitään. Seuraavassa saman sarjan kirjassa, amerikkalaisia länkkärikirjailijoita esittelevässä Kuudestilaukeavissa (2004) tein niin että mukana on vain muutamia (seitsemän tarkkaan ottaen) kirjailijoita, joilta ei ole käännetty romaaneja. Novellistit käsittelin erikseen pienipainoksisessa opuksessa, joka sai vitsikkään nimen Viidestilaukeavat.
Pulpografia Britannicassa taas on pieni liite, jossa on muutamia sellaisia kirjailijoita, joilta on käännetty pelkästään novelleja tai joilta on kovakantisten romaanien lisäksi julkaistu joitain novelleja. Mitään ylimääräistä novellistihakuteosta ei ole nyt luvassa.
Jäin kuitenkin miettimään, mikä oikeasti on amerikkalaisen ja englantilaisen käännöskirjallisuuden suhde kioskipokkareissa. Otin Pulpografian käteeni ja laskin tukkimiehen kirjanpidolla ne kirjailijat, joilta on romaaneja, ja ne, joilta on pelkkiä novelleja. Novellisteja oli enemmän, 165. Romaanisuomennoksia oli 133:lta kirjailijalta. (Saatoin laskea väärin, koska kirjan takakannessa väitetään, että hakusanoja on yli 300, tuostahan tulee vain 298, mutta suhde on kuitenkin riittävän oikea.) Jätin Pulpografiasta pois paljon kirjailijoita, joko asiantuntemattomuuttani, väärin perustein (nyt ottaisin mukaan esim. Ross Macdonaldin hänen kahden kioskipokkarikäännöksensä takia) tai viitseliäisyyden puutteessa. Veikkaisin, että täydellisessä laitoksessa, kaikki suomennetut kirjailijat mukaan lukien, romaanikäännöksiä olisi kahdeltasadalta kirjailijalta. (En usko, että suhdeluku juuri muuttuisi, vaikka mukaan otettaisiin sellaiset kirjailijat, joilta on tullut suomennoksia ainoastaan Book Studion julkaisemana. Nyt heidät on kummastakin kirjasta jätetty pois. Voisin joskus huvikseni tehdä listat...)Pulpografia Britannicassa on kuitenkin mukana käytännössä kaikki brittikirjailijat, joilta on kioskikirjasuomennoksia. Se kertoo aika paljon Yhdysvaltain ylivoimasta kioskikirjamarkkinoilla. Menneinä vuosikymmeninä oli tapana paheksua Yhdysvaltain kulttuuri-imperialismia. Tuolloin ei varmastikaan ollut tarjolla oikeaa ja tarkkaa tietoa ylivoiman materiaalisista ulottuvuuksista - en muista, että Juhani Niemi teoksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa (1975) olisi juurikaan osannut kertoa käsittelemiensä kirjailijoiden oikeita kansallisuuksia tai nimiä salanimien takana. (Se ei heikennä pioneeriteoksen arvoa.)
En tiedä, mikä on suhde lännenkirjailijoissa tai muissa kioskipokkarilajeissa, mutta oletan, että suhde on samantyyppinen. Amerikkalainen kirjallisuus on todella jyrännyt näillä markkinoilla! Kotoperäinen kioskikirjallisuus pani hyvin vastaan Jerry Cottonilla, FinnWestillä ja muutamalla muulla sarjalla, mutta nimikemäärissä on varmaan jääty aika lailla jälkeen. (Todelliset myyntiluvut ovat tietysti asia erikseen, ja ellei Jukka Murtosaari ole niitä onnistunut kaivamaan syksyllä ilmestyvään teokseensa Kannen kuvitti..., joka kertoo kioskipokkarien kustannushistoriasta Suomessa, asia voi jäädä ikuisiksi ajoiksi pimentoon.)
Yhden asian muuten unohdin nolosti Pulpografia Britannican esipuheesta. Kiitoksia olisi ehdottomasti pitänyt lähettää myös Ruumiin kulttuuri -lehdelle ja sen päätoimittajalle Keijo Kettuselle, jossa ilmestyi useita nyt uuteen kirjaan päätyneitä tekstejä. Anteeksi unohdus!